Hyppää sisältöön

1: Vaaditaanko lapsilta urheilussa liikaa?

Mitä ovat lapsen oikeudet ja miten ne toteutuvat urheilun tai liikunnan eri tasoilla? Miten lapsia tulisi suojata urheilussa tapahtuvalta aikuisten ihmisten psyykkiseltä tai fyysiseltä vallankäytöltä? Kenellä on ensisijainen vastuu turvata lapsen oikeudet, ja mitä urheilun eri toimijat voivat käytännössä tehdä niiden edistämiseksi?

Älä riko urheilua -podcastin avausjaksossa Tommy Lindgrenin vieraina lapsen oikeuksista urheilussa keskustelevat Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kaari Mattila, lapsioikeuden dosentti Helsingin yliopistosta Virve-Maria Toivonen sekä jalkapalloerotuomari ja nuorten jalkapallovalmentaja Mohammad Al-Emara.

Voit kuunnella Älä riko urheilua -podcastia myös Spotifyn ja Applen podcasteista. Jakson tekstiversion löydät kuvan alapuolelta.

Lue podcastin tekstiversio

1: Vaaditaanko lapsilta urheilussa liikaa?

TOMMY LINDGREN: [musiikkia 15 s] Urheilumaailmaan kuuluu monia erikoisuuksia, ja yks niistä on kautta aikojen ollut lapsitähtien runsas kirjo. Monessa lajissa alle 18-vuotiaat urheilijat saattaa kilpailla aivan huippu-urheilun korkeimmalla tasolla. Eri lajien ikärajakäytännöt vaihtelee, mutta yhtä kaikki arvokisoja myöten urheilufaneina olemme hurranneet teini-ikäisille mäkihyppääjille, taitoluistelijoille, jääkiekkoilijoille. Eikä tarvitse mennä kuin edellisiin kesäolympialaisiin Tokioon 2021, niin palkintokorokkeelta löytyi lukuisia alaikäisiä olympiaurheilijoita. Pekingin talviolympialaisissa puolestaan 2022 venäläisen 15-vuotiaan Kamila Valievan tapaus päätyi otsikoihin useammastakin syystä. Ensin kohuttiin Valievan saadessa positiivisesta dopingnäytteestä huolimatta kilpailla kisoissa, ja sitten lopulta neljänteen sijaan päättyneen kisan jälkeen saatiin hyvin karulla tavalla nähdä, kuinka hänen valmentajansa tylytti suorituksessaan epäonnistunutta lasta tv-kameroiden ja koko maailman silmien edessä. Tällainen ei ole kovin monilla aloilla tyypillistä, mutta huippu-urheilussa se tuntuu olevan vähän niin ku arkipäivää. Miksi? Ja miten lapsia voisi urheilussa suojata aikuisten ihmisten psyykkiseltä tai fyysiseltä vallankäytöltä. Minä olen Tommy Lindgren, ja tämä on Älä riko urheilua -podcast [0:01:41 musiikkia 13 s]. Kanssani on keskustelemassa kolme henkilöä, joiden kanssa me yritämme nyt avata lapsen oikeuksia urheilun ja liikunnan näkökulmasta, päästä toivon mukaan myöskin kiinni rakenteisiin ja ratkaisuihin. Ihmisoikeusliiton pääsihteeri ja urheilun ja ihmisoikeuksien asiantuntija Kaari Mattila. Tervetuloa.

KAARI MATTILA: Kiitos.

LINDGREN: Lapsioikeuden dosentti Helsingin yliopistosta Virve-Maria Toivonen. Tervetuloa.

VIRVE-MARIA TOIVONEN: Kiitos.

LINDGREN: Ja tervetuloa myöskin jalkapalloerotuomari, nuorten jalkapallovalmentaja, tulkki sekä Ihmisoikeusliiton Team Human Rights vapaaehtoisryhmän jäsen Mohammad Al-Emara.

MOHAMMAD AL-EMARA: Kiitos.

LINDGREN: Mahtavaa, että olette täällä. Lähdetään liikkeelle perusasioista, ja tää saattaa nyt kuulostaa vähän tyhmältä kysymykseltä Virve, mutta kuten tos vähän viittasinkin urheilun ja etenki urheilumenestyksen näkökulmasta tuntuu usein siltä, että lapsuuden ja aikuisuuden raja on hieman häilyvä. 16-vuotiaasta mäkihyppääjästä, voimistelijasta tai luistelijasta on saattanut tulla olympiavoittaja, 17-vuotias jääkiekkoilija saattaa taklata ja tulla taklatuksi samoissa kaukaloissa itseään tuplasti vanhempia kiekkoilijoita vastaan, ja on lajeja, joissa päälle 20-vuotiaat urheilijat huipulla ovat jo harvinaisia poikkeuksia. Kuka on siis lapsi ja mihin määritelmä perustuu?

TOIVONEN: No, se on varmaan just noin niin ku sä sanoit, että se voi monessa suhteessa olla vähä häilyvääkin, mutta sit jos me tarkastellaan sitä asiaa lainsäädännön näkökulmasta, niin me käytetään lasta aika lailla synonyyminä alaikäiselle, ja alaikäisiä on kaikki alle 18-vuotiaat, ja sit samalla nää alle 18-vuotiaat on sellasia, joihin meijän yhteiskunnassa kohdistuu ihan erityinen suojeluvelvoite. Ja tää määritelmä tulee paitsi meijän omasta kansallisesta lainsäädännöstä myös sitten kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista erityisesti lasten omasta ihmisoikeussopimuksesta eli YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta.

LINDGREN: Miten urheilun näkökulmasta näet tämän erityisen suojeluvelvoitteen? Onko se osattu ottaa huomioon? Ymmärretäänkö se urheilun näkökulmasta ja miten ehkä lapsen oikeudet nimenomaan urheiluun linkittyy?

TOIVONEN: Mä ajattelisin itse just niin, että oikeudet on sellanen termi, jota meijän on aika vaikee yhdistää siis sekä lapsiin myöskin muissa ympäristöissä kun urheilussa, mut sit myöskin erityisesti siellä urheilussa. Ja tää erityinen suojeluvelvoite se on lasten oikeus. Se perustuu siihen lapsen oikeuksien sopimukseen, mut myöski meijän kansalliseen perustuslakiin, kansalliseen lainsäädäntöön, ja toisaalta meillä on Suomessa vahvistettu just vuonna -21 kansallinen lapsistrategia, jossa tää suojeluvelvoite on myös hyvin vahvasti esillä semmosena absoluuttisena velvotteena. Mut mä itse ajattelen, että urheilumaailma on ehkä yksi niistä lapsen elinympäristöistä, joka on semmonen, jossa me ei tätä-, se ilmiö on ehkä siellä niin hirvittävän monimuotoinen, ja meil on varmaanki aika lailla sisään rakentuneena se ajatus siitä, että tälläne vapaa-ajan harrastus kun urheilu on aina hyvästä lapselle. Ja niin tietysti useimmissa tilanteissa onkin, et valtaosa lapsista saa harrastaa urheilua turvallisesti ja sillä on yksinomaan positiivisia vaikutuksia lapseen. Mutta se ei oo ihan koko totuus, et siel on paljo näitä ongelmallisii tilanteita, joita sä jo toitki esille.

LINDGREN: Ehkä tää seuraava kysymys on sitte se, että tunnetaanko urheilumaailmassa riittävän hyvin lainsäädäntöä? Ja nyt mä ehkä käännän katseeni Mohammad suhun ja mietin sitä, että sul on pitkä kokemus tietysti urheilun kentältä sekä urheilijana, tuomarina, valmentajana. Sä oot monella tasolla nähnyt urheilevia lapsia ja urheilevia aikuisia. Mikä sun kokemus on, että nouseeko lapsen oikeudet urheilussa esiin? Tunnetaanko lapsen oikeuksia?

AL-EMARA: Usein me mennään sen taakse piiloon, et urheilu on aina hyvästä ja sit jollain tavalla se kynnys puuttuu ehkä niihin epäkohtiin kasvaa joissain kuplissa, yhteisössä liian isoksi, et se on se mun fiilis. Ja sit taas saattaa olla sellasii tapauksia, jotka vaikka joukkueessa koskee yhtä, kahta, kolmee pelaajaa, niin helposti silleen ajatellaan sitä joukkuetta ja että nyt joukkueen etu on se juttu lapsissakin, lasten joukkueissa, nuorten joukkueessa. Ja sit jollain tavalla lakastaan maton alle ja ajatellaan, että okei, nyt ku täst ei puhuta, sitä ongelmaa ei ole, mutta siellä se kytee taustalla.

LINDGREN: Kaari, ehkä sama kysymys. Ihmisoikeusliittokin on ollut aika tiiviisti tekemisissä lajiliittojen kanssa, urheiluseurojen kanssa. Tiedän, että henkilökohtaisesti oot myöskin siviilielämässä tekemisissä urheiluseurojen kanssa. Tunnetaanko oikeudet urheilumaailmassa riittävän hyvin?

MATTILA: Ei. Ei riittävän hyvin. Siel on ajatusta, mitä lapsen oikeuksiin tulee sellasesta jotenkin-, totta kai vähä lajista riippuen, elikä sillee varoisin vähä yleistämästä koko urheiluun, mutta on ajatus siitä, et lapset on kyl jotenkin erityisiä ja varmaan siel on ajatus siitä lasten suojelun tarpeesta, mutta ehkä puuttuu ymmärrys niistä aikuisen velvollisuuksista, mitkä tulee siitä lapsen oikeuksien turvaamiseen liittyen. Aina jos on lapsilla joku oikeus esimerkiks oikeus riittävää lepoon ja vapaa-aikaan, joka muuten on varmaa hyvin vähän urheilussa tunnistettu lapsen oikeus, siel on sillo seura tai valmentaja tai joukkueenjohtaja, joka osaltaan on vastuussa tästä tämän oikeuden toteutumisesta.

LINDGREN: Ihmisoikeusliitto on tuottanu tällasen tuoreen esitteen myöski lapsen oikeuksista, ja siin on itse asiassa viestiä kohdistettu sekä aikuisille että lapsille. Haluisit sä pikkasen summata sitä, että millä tavalla tämä järjestö kampanjoi lapsen oikeuksien puolesta urheilussa? Mikä se viesti on? Sä puhuit täst suojelun tarpeesta, mut mitä asioita aikuisten nimenomaan pitää ottaa esimerkiks huomioon ja mikä on sit toisaalta viesti lapsille?

MATTILA: Aikuisilla, oli ne sitte tosiaan joukkueenjohtajia, valmennuspäälliköitä isoissa seuroissa, johtajia seuroissa ja sitten tietysti iha valmentajat, tuomareita, jotka kaikki kohtaa lapsia ja alaikäisiä eli nuoria, heillä varmaan se pääpointti ois tosiaa tunnistaa, et lapsel on oikeuksia, et lapset ei oo jotain pikkuaikuisia, vaan heitä tosiaan pitää suojella aika monilta asioilta. Ja toisaalt sit ihan tämmönen positiivises mieles, et he voisivat tunnistaa enemmän sitä mahdollisuutta, mikä heil on urheilun keskuudessa toteuttaa lapsen oikeuksii, ikään ku edistää niitä. Yks semmone, mitä ei varmaan tunnisteta, on se, et ottaa lapset enenevästi iän ja kehitystason mukaisesti mukaan keskustelemaa, et minkälaista urheilua, minkälaisia treeniaikoja, treenisisältöjä, mikä heille sopii, elikkä tavallaa tää lapsen osallistuminen häntä koskevaan päätöksentekoo. Se voi olla vielä aika vieras.

LINDGREN: Kerrotko vielä vähän siitä, et mikä se viesti lapsille on? Miten lapsille pitäis puhua heidän oikeuksistaan?

MATTILA: Ensinnäki lapset pitää ottaa mukaan puhumaan heidän oikeuksistaan ja tietenki iän mukaisesti. On aiva eri asia olla 6–7-vuotias kun 14–15-vuotias, mutta tavallaan ottaa heidät sopivassa määrin mukaan, ja tietysti heille kaikille pitäs mun mielest seuratoiminnassa, kilpailutoiminnassa jollain tavalla varmistaa, et lapset tietää heidän oikeuksistaan ja et jokaisella lapsel on tiedossa-, koska on myös niin, et näit väärinkäytöksiä ihan oikeusloukkauksia tyyppiä seksuaalinen häirintä, rasismi, vammaisten lasten ulos sulkeminen ja kaltoinkohtelu erimuotosta, sitä valitettavasti on niin urheilussa kun muussaki yhteiskunnassa. Mä ajattelisin, et ehkä se minimi olis, et jokainen lapsi saa harrastuksen alkaessa sopivalta taholta, tyypillisesti se vois olla valmentaja, tiedon, et jos täällä jotain tapahtuu toisen lapsen tai aikuisten toimesta, mihin ja kehen ottaa yhteyt, kuka on se turvalline vastuuihminen siinä seurassa, kehen ottaa yhteyttä.

TOIVONEN: Joo, toi lasten osallistaminen se on tosi, tosi, tosi tärkeetä myös siellä urheilussa. Sit mulle itelle tuli oikeestaa mielee myös se lasten vanhempien rooli, ja tavallaan siin on kaks asiaa, josta ehkä vallitsee semmonen tietämättömyys. Toinen on semmonen urheilun oma kulttuuri, johon voi liittyä just se ajatus siitä, että se urheilu tekee vain hyvää ihmiselle, ja sit toisaalta ehkä mitä enemmä me mennään sit sinne tavotteellisille urheilun tasoille, sit myöski vähän semmonen, että sitä menestystä täytyy tulla hinnalla millä hyvänsä. Ja sit sillon saattaa olla, et ajatellaan siis, että tälläset vähän eikä vähänkään, vaan jopa aika isossakin määrin kaltoinkohtelevat valmennusmetodit tuottaa tulosta. Se on ikään kun kulttuuri, johon lapsi voi kasvaa jo hyvin pienestä ja myös lapsen vanhemmat. Meijän lainsäädäntöhä lähtee monessa tilanteessa siitä, että vanhemmat on siellä myös vapaa-ajalla turvaamassa sitä lapsen hyvinvointia, mut sitä ei välttämättä tunnisteta. Ja sit taas me tiedetään, että esimerkiks just sanotaan nyt fyysinen väkivalta, seksuaaliväkivalta, ne on helpommin tunnistettavis olevia ilmiöitä, mutta sit se lapsen henkinen kaltoinkohtelu, se on sellast, jost me ihan tutkimusten perusteella tiedetään, että aikuiset ei välttämättä lainkaan ymmärrä, ei vanhemmat, ei valmentajat, et mikä kaikki voi olla sille lapselle vahingollista.

LINDGREN: Mä haluun syventyy vähän myöhemmin vielä tohon henkisen kaltoinkohtelun käsitteeseen, ja saat avata sitä pikkasen, mutta edellee mietin tässä sitä, et jos vaikkapa nyt sitte valmentaa lapsia urheiluseurassa, nii mitä tämä kaikki tarkoittaa. Minkälaisen velvotteen tämä asettaa vaikkapa valmentajille, jotka on päivittäin, viikottain tekemisissä lasten ja nuorten kanssa? Millanen ymmärrys heillä tulisi olla lapsen oikeuksista?

TOIVONEN: Heidän ensinnäki pitäs saada tietoo niistä lapsen oikeuksista, ja se tietysti tieto tulee koulutuksen kautta, ei vaan paperilla, vaan ihan käytännössä, et mitä ne tarkottaa. Mut mä ajattelen täs yhteydessä just sitä, että tieto oikeuksista ei yksin riitä. Esimerkiks se lapsen oikeus erityiseen suojeluun ja lapsen oikeus urheilla aina jokaisessa tilanteessa turvallisesti ja niin, että se urheiluharrastus tai kilpailutoiminta ei vaaranna sen lapsen hyvinvointia, kasvua ja kehitystä, se vaatii kyl tuekseen sen, että me ymmärretään, et mikä kaikki sille lapsen kasvulle ja kehitykselle on haitallista. Tää lapsen oikeuksien sopimus, josta mä jo aikasemmi mainitsin, sehän on sopimus, jonka perimmäinen tarkotus on juurikin se lapsen hyvinvoinnin, kasvun ja kehityksen turvaaminen. Oikeastaan kaikki ne yksittäiset oikeudet, jotka sielt sopimuksesta löytyy, pyrkii tähän tavotteeseen.

LINDGREN: Sä Mohammad sanoit siitä, että urheilussa ajatellaan ehkä helposti sitä, et urheilu on aina lapselle hyväksi. Virve totesi tossa hyvin nyt, et urheilun harrastaminen voi myöski vaarantaa lapsen hyvinvoinnin.

AL-EMARA: Kyllä. Aiemmin Virve mainitsi vanhemmat. Täs mä ottaisin mukaa myös sit helposti vanhemmat ajattelee silleen, että okei urheilu on hyvästä, vien lapsen sinne, se on kolme tuntia tuolla ja that’s it. Se on myös todella tärkee nosto, että vanhemmat pitää ottaa urheilu-, se toimintaympäristö se myös kasvattaa lasta. Se on erittäin hyvä työkalu moneen asiaan. Puhutaan syrjäytymisestä sen ennalta ehkäsemisestä ja muusta. Se on erittäin tärkee ja hyvä työkalu, mut helposti käy silleen, että vanhemmat jää vähän niin kun etäälle siitä ja sit lapsi muodostaa sellasen oman kuplan siihen urheiluharrastukseen ja sit aika yksin moni lapsi jää sinne.

LINDGREN: Sä oot systeemin sisällä toimiva jalkapalloerotuomari ja myöskin valmentaja oot ollu, valmentanut ja tuomaroinut ja myöskin ollu nuorten nuorten tuomareiden, kehittyvien tuomareiden kanssa paljon tekemisissä. Täs puhuttiin täst tiedosta ja koulutuksesta. Miten tämä esimerkiks jalkapallon puolella nyt tällä hetkellä urheilujärjestelmä, tuottaako se riittävästi tietoa tai koulutusta esimerkiksi lapsen oikeuksista teille, jotka lasten ja nuorten kanssa työskentelette?

AL-EMARA: Koko ajan ollaan menty parempaan suuntaan. Se on todettava, mut edelleen ollaan aika lailla sillee lastenkengissä, et ei varmaan ymmärretä sitä kokonaisuutta. Yritetään paljon tehdä hyvää, mutta se jollain tavalla tiedon puute tai seurayhteisö, mihin ollaan jääty. Se vanha kulttuuri kyl se edellee painaa siellä takana. Se vaatii paljon aikaa. Se vaatii paljon työtä, mut eteenpäin mennään koko ajan. Se on se mun fiilis [musiikkia 15 s]

LINDGREN: Syvennytään pikkasen-, täs on jo yksittäisiä lapsen oikeuksia määritelty ja tunnistettu. Ollaan niiden äärellä hetken vielä vähän tarkemmin. Voisin alkuun nostaa esiin tässä tälläsen tutkimustuloksen Lastensuojelun Keskusliiton kyselystä 11–17-vuotiaille vuonna 2021 tehty kysely, johon osallistu 16 600 vastaaja. Siinä 49 prosenttia lapsista koki, että lasten mielipidettä kysytään liian harvoin heitä koskevissa kysymyksissä, eli käytännössä puolet siis. Tää lapsen mielipiteiden kuuleminen nousee urheilun parissa myöskin tietysti usein esiin, ja mä haluisin nyt ehkä vähän jotenki asettua ehkä sinne urheilumaailman sisään ja yrittää haastaa vähän. Eli miten te vastaisitte niille valmentajille tai urheilun päättäjille, jotka kivenkovaan toteavat, et juu juu, kyllähä lapsen oikeudet tulee huomioida, mutta pitää myös ymmärtää, että tietyissä lajeissa huipulle pääseminen vaatii sitä, että treenataan hyvin varhaisella iällä monta kertaa viikossa aika intensiivisesti. Ja et ei kai nyt sentään lasten mielipidettä vaikka treenimäärien suhteessa voi joka käänteessä lähteä kysymää, ku valmentajalla on kuitenkin auktoriteettiasema ja useimmite lapsikin haluaa treenata kauheen lujaa, ja lapsillehan se on kivaa myöskin, ku he treenaavat lujaa. Missä kohtaa ollaan nyt sit siinä niillä rajoilla, jossa se menee överiksi ja jollon nyt ehkä tilanteeseen tulisi sit puuttua? Miten nää tilanteet tunnistetaan Virve?

TOIVONEN: Se tavallaan, et me osallistetaa niitä lapsia, minkä pitäs olla iha itsestäänselvyys kaikes yhteiskunnallisessa toiminnassa, joka millään tavalla koskettaa lapsia. Ja nimenomaan, et se olis semmosta jatkuvaa vuorovaikutusta aikuiste ja laste välillä, ei missään nimessä pistemäistä, että nyt seura tekee jonkun kyselyn ja kysyy kertaluontosesti lapsilta. Sit täytyy myöski muistaa se, ku sä tossa sanoit, että lapsi voi vaikka itse haluta treenata liikaa tavallaan ehkä siihen omaan kehitysvaiheeseensa tai ikäänsä nähden tai vaikkapa sairaana, sillon taas astuu esiin se meijän aikuisten suojeluvelvoite. Se osallisuus ei ole sitä, et me tehdään aina niin kuin lapset haluaa, vaan tässä kohtaa esimerkiks tulee se aikuisten suojeluvelvote, ja se alaikänen ei tavallaan oikeastaan koskaan voi suostua siihen, että tavallaan tehdään jotakin, joka on vahingollista lapselle. Sitten ehkä aikuisen urheilijan kanssa, joka pystyy eri tavalla laskeskelemaan ja miettimään ja pohtimaan riskejä ja hyötyjä ja haittoja voidaan olla vähän eri tilanteessa, mut ei vielä lasten kanssa.

MATTILA: Mä ajattelen, et siel on aika iso tiedon puute, ja siin on juuri se urheilun erityisyys, et sinne sillä tavalla tulee-, jos mä mietin, miten koulumaailmaan on Suomessa lapsen oikeudet on tullu lisääntyvästi sinne opettajien vaatimuksiin sekä et he opettavat niitä, toki vaihtelevasti, mut se on kuitenki siellä mukana. Ja sit tietysti opettajat kyl tunnistaa nykyään paljon paremmin lainsäädännöst nousevaa velvollisuutta. Tunnistavat esimerkiks lapsen oikeuksien yleissopimuksen. Sitä käsitellään koulussa. Mun omat lapsetki he tietää tän ihan koulusta. Mä en oo sitä kertonu. Urheilu tulee aika paljon perästä Suomessa ja varmaa muuallakin. Toi oli hyvä, mitä sanoit Virve toi, et se on sellane jatkuva vuoropuhelu, et se ei tuu sellasilla pistomaisilla, et hei no nää on nää lapsen oikeudet ja that’s it, et se on harjottelu. Ja sillä tavalla urheilussa ne, jotka valmennusta tällä hetkellä pyrkii kehittämää vähän uuden tyyppisii, he on silleen must oikeilla jäljillä, että se semmonen valmennuksen yleinen, et otetaa ne urheilijat, oli ne sit lapsia tai aikuisia enenevästi mukaan miettimään ja pois sellasest autoritaarisest, hierarkkisesta, nöyryyttävän kulttuurin valmennuksesta. Sillon sinne on tilaa tän tyyppisille kysymyksille et okei, et meijän pitää viel aivan erityisesti tunnistaa, et meil on aikuisina velvollisuus turvata lapsen oikeudet. Ja viel se urheilun sisään rakennettu kilpailu-, siis mä oon itse sekä huippu-urheilussa mukana olleen että sitte harrastustoiminnassa mukana olleen vanhempi, ni kyl mä paljon kaikenlaist oon nähnyt ja kaivannut sinne sitä, että lapsen oikeudet, tästä tulisi teille työkaluja, oli sitte kysymys ihan turvallisuudesta, et harjotellaan jossai, missä ei oo vaikka mattoja, vaikka pitäs olla ja ei tunnisteta sairaana urheilemiseen merkitystä tai keinoja puuttua syrjintään, ennaltaehkäisevästi kaikki nää. Se ois mahtava konsepti se lapsen oikeudet auttamaan valmentajia ja seuroja, päälliköitä siellä ja näin.

LINDGREN: Mainitsit turvallisen ympäristön. Turvallinen ympäristö kaikille lapsille myöski urheilun ja liikunnan näkökulmasta tosi, tosi, tosi keskeinen asia. Mitä kaikkea se sisältää? Täs on tietysti valtava kirjo lajeja, ja [naurahtaa] urheilun ja liikunnan maailma on suuri, mut jotai nostoja. Kaari sä nostit nyt esimerkiks tämmöset ihan konkreettiset niin ku se, että on paikka, jossa urheillaan, on tehty turvalliseksi esimerkiks loukkaantumiste ja muiden osalta. Mä mietin tässä, Virve mainitsit myöski esimerkiks sitä lujaa treenaamista. Tiedän Mohammad, että monissa lajeissa käydään sitä keskustelua, että vetävätkö lapset ittensä liian piippuun, treenataanko liian lujaa, tulee vammoja yhä nuoremmilla ja nuoremman ikäisillä lapsilla.

AL-EMARA: Kyllä ja täs on ollu suunta erittäin hälyttävä, et jos mietitää vaikka, miten aikasin nykyään täytyy valita se oma laji, puhutaan 10-vuotiaista ja et siihen rinnalle ei mahu ehkä toinen harrastus. Mä en nää siinä mitään lapsen edun mukaista ajatteluu. Myöskin ympäristö, et ne treenimäärät-, okei lapsi haluaa pelata. Esimerkkinä futis on kivaa, hän pystyy viettämää 15–16 tuntii siellä kentällä aikaa, ja se on ok, se on fine, ei siinä mitään, mutta jollain tavalla se kaikki ohjattu toiminta on menny koko ajan-, Ollaan tuotu se ammattilaisuus ehkä vähän liian aikaisessa vaiheessa mukaan siihen. Me nähdään turnauksissa, Helsinki Cup hyvä esimerkki, joukkueita 12-vuotiait, jotka on-, se näyttää robotilta se toiminta. Lapsen pitää olla vapaa. Futis on hyvä esimerkki, et kentällä sun pitää tuntee ittes vapaaks. Sit jos se toiminta ohjautuu koko ajan, tuodaan se kaikki ammattilaisuus ja muut sellaset asiat nuoremmille ja koko ajan nuoremmille ja nuoremmille, se on erittäin hälyttävä merkki.

TOIVONEN: Joo ja mä aattelen myös niin, et tavallaa nää tälläset fyysisen turvallisuuden tilanteet, niihin on kuitenki jossai määrin helpompi reagoida, koska jos jotakin tapahtuu, se seuraus on nähtävissä heti, mut sit ku me mennään tän tyyppisiin tilanteisiin, mitä Mohammadki tossa kuvas, sillon-, ja siel henkisellä puolella, ne on taas sit sellasta, joka tulee näkyviin todennäkösesti aika pitkällä viiveellä. Ja joskus jopa niin, ettei niit voi välttämättä heti suoraa yhdistääkää siihen urheilumaailmaa. Ne on haastavia. Se vaikeuttaa myös niihin puuttumista.

LINDGREN: Nyt mä haluaisin päästää sut vapaaksi sen henkisen kaltoinkohtelun käsitteen suhteen. Mitä on henkinen kaltoinkohtelu ja miten se manifestoituu urheilussa?

TOIVONEN: Se on sinänsä aika vaikee kysymys. Väkivaltaahan yleensäki määritellään hirveen monella tavalla, ja niin henkisestä väkivallasta joskus puhutaan psykologisesta väkivallasta, emotionaalisesta kaltoinkohtelusta, monilla eri nimillä, mut se on erilaista ei-fyysistä toimintaa, joka jollakin tavalla sit kuitenki vaurioittaa lasta. Se voi olla aktiivista, passiivista. Se voi olla siis suoranaista haukkumista. Se voi olla vähättelemistä, mitätöintiä, lapsen jättämistä ulkopuolelle, esimerkiks urheilussa sulkemista ryhmän ulkopuolelle tai tän tyyppistä. Itse asiassa viimeaikaiset tutkimukset näyttää siltä, että emotionaalinen kaltoinkohtelu ois kaikkei yleisin kaltoinkohtelun muoto siellä urheilussa, et hälyttävänkin suuria tuloksia on saatu. Suomessa me ei ihan tarkkaan vielä tällä hetkellä tiedetä, mut oletettavasti on sama suuntaus ku muuallaki.

MATTILA: Mä jatkan tosta sitä, mikä siellä urheilussa on sitä just, miks se on nii vaativaa tunnistaa. Vähän samoin toki muillaki elämän osa-alueil, mut ehkä varsinkin urheilussa juuri tän jatkuvan kilpailullisuuden elementin takia, lapset näkee hirveesti kaikenlaista. Me tutkimuksilla tiedetää, et he ei kerro helposti, ei omille vanhemmilleen silloinkaa, ku se suhde ois hyvä ,ei muille nuorille, ei turvallisille aikuille, koska he kilpailee tosi monissa lajeissa jatkuvasti seuraavasta kisapaikasta, harrastetasolla myös. Mohammad mainitsi Helsinki Cupin, jos on harrastejoukkueita myöski, ja siel koko ajan on mukana se elementti, et nostetaaks sut vähän ylemmälle tasolle tosi pienest lähtien tai näissä esimerkiks esteettisissä lajeissa aina vuodenvaihteessa valitaan, et kuka on kisajoukkueessa ja kuka ei oo siellä, kuka on varalla. Tää mun mielest monimutkastaa sitä kaltoinkohtelun, siitä kiinni saamista, että sitten se on vielä suurempi riski, ja sit jos lapsi kertookin vaikkapa vanhemmille, sitte tulee todella nopeesti se, et missään tapauksessa et saa ottaa yhteyttä joukkueesee, et saa puhua valmentajille, koska sit mä en pääse kisajoukkueeseen.

LINDGREN: Nii. Tää on varmaan aika yleinen kaikenlaisessa kilpailullisessa toiminnassa, se pelko jotenkin oman paikkansa menettämisestä joukkueessa tai tietyssä hierarkiassa. Mä en tiedä, onko tähän vastausta, mut vanhempien rooli ei tietenkään täs niin ku Kaari totesi, ei ole varmasti myöskään helppo.

AL-EMARA: Kyllä. Tässä tullaan taas siihen, et vanhemmat ja se seura, vanhemmat ja valmentaja, et nyt tähän toimintaan helposti rakentuu sellasii muureja valmentajien ja vanhempien välille, pelaajien ja vanhempien välille liittyen siihen urheilu harrastamiseen. Ja niin ku Kaari mainitsi, jollain tavalla mäkin nään sen takana sen kilpailutilanteen ja pelko siitä. Sit voidaa tästä alkaa miettii, et miten aikaises vaiheessa se kilpailu nykyään alkaa. Meil on tasojoukkueita. Meil on puhutaan 9–8-vuotiaista tasojoukkueet, ja ne lapset ne tietää, ne ymmärtää, ne puhuu keskenään niistä asioista. Se toinen asia on se matalan kynnyksen harrastaminen. Siinä me ollaan todella paljo jäljessä esim. jalkapallossa Suomessa. Nyt ollaa menty eteenpäin siinä kilparyhmät ja muut, mut se harrasteryhmä ja ne matalan kynnyksen harrastamispolut, ajatellaan, että ne tapahtuu automaattisesti, vaikka totuus on se, et ne vaatii eniten sitä panostusta.

LINDGREN: Riittävä oikeus lepoon ja vapaa-aikaan on noussu tässä esiin myöskin. Nyt jälleen kerran semmosena jollain tavalla paholaisen asianajajana tässä kysyisin, että kuka osaa määritellä sen? Miten se määritellään, miten paljon lepoa tarvitaan ja mitkä on semmosia hälyttäviä merkkejä, että nyt ei ole riittävää lepoa lapselle suotu?

MATTILA: Mä sanoisin ainaki, et se on totta kai lajikohtaista, ja sen-

LINDGREN: Mut pitääks nimenomaan siellä seurassa valmennuksessa olla se ymmärrys siitä?

MATTILA: Pitää olla seurassa, ja tämmöses asias mä ajattelisin, et lajiliitolla on aika tärkee rooli, koska niitten pitäs ehkä muutenkin olla lasten suojelullisessa asioissa, mut lapsen oikeuksien asiois sellane jonkinlaine focal point, josta nää seurat vois itse asias ehkä kysyy neuvoa. Ideaalitapauksessa mä sanoisi, et ainaki tosi suuris seurois, jos on palkkatyövoimaa paljon, mä ajattelisin, et siel on niin paljo lapsia, alaikäisiä, siel pitäs olla jonkinlainen, joka ois iha erikoistunu tähän kysymykseen, vaikka se ois sit jonkun muun työnkuvan ohella. Siinä suomalaine urheilu ottas tosi hyppäyksen eteenpäin, mut yksiselitteistä ei voi antaa. Se on kontekstisidonnaista, ja siin pitää olla aika monipuolinen ymmärrys terveyteen liittyvä ja näi, mutta jo tän tiedostaminen ois tosi iso askel eteenpäin, että sitä pitää suojella. Toki monet valmentajat ikään ku intuitiivisesti osaakin tehdä sitä, et ne rajat on ikään ku asetettu, et tajuu ja pistää tosi tiukat, et ei sairaana tänne, mutta sit on toisenlaisii valmentajii, jotka ikään ku antaa ymmärtää, et jos et sä nyt pikku kuumeessa tuu, sit taas se sun paikka on ehkä riskinä nyt, jos tulee näin monta poissaoloo. Molempia löytyy.

TOIVONEN: Ja toi artikla lapsen oikeuksien sopimuksessa lapsen oikeus lepoo, leikkii ja vapaa-aikaa, sehän on sillee jännä, et sehän koskee myös urheilua, eli se leikki- urheilu sisältyy ikään kuin siihen, eli tavallaan lapsella on oikeus viettää sitä vapaa-aikaansa myös urheillen, joka voi olla jossain muussa maassa ku Suomessa aika isokin juttu, että onks lapsel oikeesti mahdollisuus siihen. Mutta sit siihen tulee taas sisälle just urheilunkin maailmaan sit se lepo, että tavallaan jos ajattelee, et lapsella on koulu ja sit lapsella on ehkä vaativakin urheiluharrastus, et mikä on sit se oikee balanssi siellä. Mut ihan niin ku Kaari sano, siihen tarvitsee kyllä sitten lääketieteellistä ja kehityspsykologista ja muuta tän tyyppist osaamista sit määrittämään, että mikä se taso milloinki on [musiikkia 14 s].

LINDGREN: Ihmisoikeusliitto teki palautekyselyn tähän Älä riko urheilua -kampanjaan osallistuneille urheilujärjestöille, ja yksi siellä esiin noussut vastaus, jonka mä kirjotin tähän itselleni ylös oli tällanen, et ”haastava konteksti, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskampanjoinnille, sillä huippu-urheilu on kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen maailma, että mikä on oikeasti ihmisoikeuksiin liittyvää asiaa ja mikä on karua ja raakaa huippu-urheilua ja miten sen voi erottaa”. Tällane muotoilu oli. Kilpailullisuudesta ollaan tässä puhuttu paljon, ja tietyst urheilussa on paljon kyse myöski jollain tavalla rajojen ylittämisestä ja niiden venymisestä, mut ilmeisesti kuitenkin pitäisi olla ihan itsestään selvää, että ku puhutaa lapsista, sillon rajat tiedetään ja tunnistetaan. Oikeestaa mikään tämmönen pyrkimys kilpailuissa voittamiseen, pärjäämiseen, menestykseen ei saa mennä lapsen oikeuksien edelle, eihän?

TOIVONEN: Ei saa. Meil ei yksinkertaisesti voi olla yhteiskunnassa yhtäkään sellasta sektoria, jossa nää säännöt ei päde, et ne pätee myös siellä urheilussa. Mä itse näen, et se on kyllä valtavan lyhytnäköistä toimintaa unohtaa ne siellä lapsen alaikäsyyden aikana, mutta niin ku täs Kaariki jo sano ja Mohammad sanonu monta kertaa, on upeeta, että urheilumaailmassa on alettu ottaa näit askeleita. Ja tavallaa mä just ite jäin täs nyt keskustelun aikana miettimään sitä, että urheilussa on se oma urheilukulttuurinsa, joka saattaa mahdollistaa tai ylläpitää tiettyjä negatiivisia ilmiöitä. Sit siihen ehkä saattaa yhdistyä vielä se meillä yhteiskunnassa yleisemminkin, et mite me suhtaudutaa lapsiin. Meillä elää vielä pikkasen myöski sellasta kurilla ja järjestyksellä kasvattamisen kulttuuria, ja se voi myöskin yhdistyä sit tähän urheilumaailmaan. Ja sit viel se haastava tilanne, et ku ollaan puhuttu siit vanhempien roolista, ja esimerkiks sellanen tilanne, et lapsi itse ilmottaa haluavansa jotakin, mut sit meijän täytyy näissäkin tilanteissa muistaa, että se vanhempien vaikutus siihen, mitä se lapsi haluaa voi myös olla huomattava. Täytyy tunnustaa nekin tilanteet, että voi olla niin, et se lapsi toteuttaakin jonkun muun toiveita ja haaveita kun niitä omiansa. Näitä erilaisii paikkoja on urheilussa paljon.

LINDGREN: Palaisin siihen, et Kaarikin puhuit siitä, että on tietysti hyvin eri tasoisia seuroja, ja on ammatillisemmin toimivia seuroja lasten ja nuorten parissa. Sit on tietysti paljon myöskin seuroja, jotka hyvin pitkälti perustuu talkootyöhön vapaaehtoispohjalta toimintaan. Omat taustat ja varmasti myös osaaminen tällasista asioista vaihtelee hyvin paljo. Voidaanko me olettaa, että joku talkoovoimin toimiva junioritason valmentaja esimerkiksi tuntee ja ymmärtää lapsen oikeuksien sopimuksen? Ymmärtää, että minkälaisia asioita lasten ja nuorten kohdalla tulee erityisesti ottaa huomioon?

MATTILA: Kyllä. Meidän pitää voida olettaa niin. Perusteet pitää olla. Kuitenki muillaki osa-alueilla elämässä, vähä niin ku sä sanoit Virve, ei meil voi olla yhtään sektoria riippumatta seuran koosta tai lajiliiton koosta ja resursseista, jossa ei noudateta Suomen lainsäädäntöä, johon kokonaisuudessaa lapsen oikeuksien yleissopimus on otettu. Mut siinä tullaa varmasti just siihen, että miten ne lajiliitot sit voi tukea näit pieniä seuroja, jos ei ole palkattuu työvoimaa, jossa tehään tietysti hurja määrä tosi hienoa vapaaehtoistyötä suurissakin seuroissa. Mä arvostan sitä panosta, mitä monet vanhemmat, monet nuoret-, tuollaha on paljo esimerkiksi nuoria junnuvalmentajia, jollain pienillä palkkioilla eri lajeissa. Mut kyl se minimiosaaminen pitää tulla sieltä-, tukea sinne. Siinä urheilul on ikään ku urheiluyhteisöllä kokonaisuudessaan on aika iso mietinnän paikka, että okei näin tää on, tääl on pienii seuroi, tääl on isoi seuroja, miten ne voi ehkä tukea toisiaan, minkälaist kollektiivist oppimista siellä näist ihan perusteista tapahtuu.

LINDGREN: Vielä yks tutkimustulos Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimus vuodelt 2018, jonka on toteuttanut valtion nuorisoverkostolle valtion liikuntaneuvosto, opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Nuorisotutkimusverkosto. Siinä todettiin, et lähes kolmannes lapsista ja nuorista on kokenut joskus tai usein liikuntaharrastuksissa kiusaamista, syrjintää tai muuta epäasiallista käytöstä. Mohammad sä oot profiloitunut julkisestiki voimakkaasti ihan aikuisten huipputasolla siinä, et olet jalkapalloerotuomari, joka on keskeyttänyt otteluita kesken matsin ilmenneiden rasististen huuhtelujen seurauksena. Oot puhunu paljo myöski siitä, että nää asiat pitää saada tietyn protokollan mukaisesti opetettua kaikille tuomareille, jotta on olemassa selkeät toimintaohjeet, ku rasismia ilmenee. Miten lasten ja nuorten tasolla-, vielä oot toiminu paljo lasten ja nuorten kanssa. Miten sä näet, että rasismia tai muuta syrjintää, johon tääkin ihan selvästi viittaa, et merkittävä määrä siis kolmannes-, Miten se näkyy siellä ruohonjuuritasolla?

AL-EMARA: Meidän aikuisten pitäis enemmän suhtautuu asiaan, että se ei oo mikään sellanen hetkellinen taistelu. Se on väsymätön taistelu. Se on pitkä tie, ja ei saa tulla missään vaihees sellasta fiilistä, et okei annetaan ton nyt olla, annetaan ton nyt olla. Joka kerta, ku me ei puututa asiaan, me lähetetää myös signaali, ja se signaali ei ole toivottava. Sen kynnyksen pitää olla matalampi ruohonjuuritasolla, huipulla, joka paikassa, se, et me puututaan näihin epäkohtiin ja tuodaa ne esille.

LINDGREN: Mä haluisin tähä loppuun vielä kysyä hieman siitä, että mitä positiivista-, täs o jotain asioita tullu esiin. Mohammad oot puhunu kuitenki semmosesta, et tiettyä muutosta on ihan selvästi havaittavissa, mut mitä positiivista te ootte havainnu lapsen oikeuksien näkökulmasta urheilun kentällä? Tilanne vuonna 2022 on kuitenkin varmaan jossain määrin parempi ku mitä se on ollut joinai menneinä vuosikymmeninä, jolloin on ehkä vielä enemmän purtu huulta ja lakaistu asioita mattojen alle vai onko näin Virve?

TOIVONEN: On varmasti just näin, ja se on ihan totta, että niin seurat ku lajiliitot koko aika kiinnittää näihin kysymyksiin enemmä huomiota, mutta nyt pitää tietysti olla hirveen skarppina siinä, että kun näitä ongelmia on tullut näkyväksi ja niit on nostettu julkisuudessa esiin, tavallaan se reagointi voi olla seurausta tähän. Eli täytyy pitää huoli siitä, että se ei ole vaan tämmönen vastaus siihen, mitä julkisuuteen tulee. Ja sit se asia ehkä, mistä ei olla puhuttu lainkaan, on myöski julkisen vallan, valtion vastuu ja tavallaan, et mitä sitä kautta voi tehä. Urheilun, huippu-urheilun erityisesti rahottajana myöskin valtiolla on paljon tavallaan keinoja, jolla voidaa reagoida. Nythän esimerkiks rahotusmalleissa on otettu pieni askel sitä kohtaan, että tän tyyppisille asioille annetaan sit tulevaisuudessa merkitystä näit rahotusratkaisuja tehdessä.

MATTILA: Mä ajattelisin kanssa näin, että viranomaisten pitäs lähentyä urheiluu. Tääki liittyy siihen urheilun vähän niin kun, et ollaan pysytty erillää. Mä ihmettelen, et viranomaiset on ikään ku jättäny toisaalt urheilun, tietyl tapaa välillä tuntuu tän tyyppisis kysymyksis ku lapsen oikeudet ja ihmisoikeudet laajemmi, vähä omilleen, et myöski viranomaisten pitäs tukea, enenevästi varmistaa sitä osaamisen, tietotaidon lisääntymistä. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokysymyksissä aikuiste, mut myöski nuorten, lasten osalta mennään eteenpäin mielestäni tällä hetkellä urheilun toimijois, mutta kyllä siin paljon on vielä sitä sellast, että okei, koska täytyy, eli se sellanen ajatus siitä, että puuttuminen rasismiin, seksuaaliseen häirintään, vammaisten lasten syrjintään, kaikkien muidenkin vähemmistöjen syrjintään, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien lasten syrjintää, se tie on alussa. Mut se täytyy tehdä, ja laki toki sitä edellyttää, mut myöski se, et jos urheilu haluu oikeasti, että jokaine lapsi on sinne tervetullu, sillon sille pitää tehä ikään ku konkreettisia juttuja, ja sitä voi vaa kannustaa, et tavallaan jatkaa sitä semmost aika alussa olevaa työtä. Nimenomaa niin, että urheilu vois olla ylpee, et hei, että me puolustetaan jokaisen lapsen oikeuksia ja jos tääl on syrjintää, rasismia, seksuaalist häirintää, mitä tahansa, meil on polku selvillä ja me ylpeästi puolustetaa näit lapsia, jotka joutuu tälläsen kohteeks. Eikä niin päin, että vähemmistöihin kuuluvat lapset joutuisivat itse peräänkuuluttaa omia oikeuksiaan tulla suojelluks vaikka syrjinnältä tai rasismilta, häirinnältä. Se pitää kääntää kokonaan toisin päi, et aikuiset suojelee ja varmistaa, et tänne o jokainen hienosti ylpeesti tervetullu.

LINDGREN: Että kaikilla on mahdollisuus saada oikeutta, access to justice, siinä tilanteessa, kun oikeuksia loukataa. Virve.

TOIVONEN: Toi oli jotenki tosi hienosti sanottu, miten Kaari tossa ton kiteytti. Mä tartuin siihen, kun sanoit, että siel on ehkä vielä vähä urheilussa sellasta, että tämä nyt vaan täytyy tehdä, ottaa huomioo näitä lapsen oikeuksia paremmi. Mä ajattelisin, et tässä auttaa juuri se tiedon lisääminen siis siitä, että mikä kaikki on kaltoinkohtelua, erityisesti, miten se vaikuttaa lapseen myös pitkällä tähtäimellä ja minkälaiset tekijät urheilussa ylläpitää tavallaan erilaisia kaltoinkohtelun syklejä. Tällä tavalla me saadaan ehkä kenttääkin sit paremmin innostettua ja näkemään sen, että kuinka pitkän tähtäimen toiminnasta on kyse. Se, että se lapsi voi sitten aikuisenakin hyvin, se on paitsi sen yksilön etu, mut sit viimekädessä myös yhteiskunnan etu.

LINDGREN: Urheilun kentän innostamiseksi ja inspiroimiseksi vielä loppuun ihan hyvin, hyvin lyhyesti, mikä on semmonen yksi asia, jota te sanoisitte, että seurojen tai urheilujärjestöjen toimijat voivat tehdä välittömästi lapsen oikeuksien edistämiseksi?

TOIVONEN: Kuunnella lapsia.

MATTILA: Ottaa selville, mitä on lapsen oikeudet ja varmistaa, et ne lapset ja valmentajat seuroissa tuntee ne.

AL-EMARA: Ja ottaa vanhemmat mukaan.

LINDGREN: Loistavaa. Liitos keskustelijoille. Kiitos Kaari, kiitos Virve, kiitos Mohammad.

AL-EMARA: Kiitos.

MATTILA: Kiitos [musiikkia 5 s].

LINDGREN: Olit sitten satunnainen liikunnan harrastaja, urheilua harrastavan lapsen vanhempi, juniorivalmentaja tai urheilun ammattilainen, meillä on jokaisella mahdollisuus edistää lapsen oikeuksien toteutumista urheilun ja liikunnan parissa. Pidetään huolta siitä, että tieto lisääntyy, että lapsen hyvinvointi on aina etusijalla, ettei urheiluun kuuluva voittamisen huuma vääristy lapsiin haitallisesti vaikuttavaksi huumeeksi, että ilo ja ihmisoikeudet, ne on tullu tässä hienosti esiin, ovat tärkeintä. Ne ovat tietysti tärkeintä kaikenikäisille, mutta ennen kaikkea urheileville ja liikkuville lapsille. Seuraavassa jaksossa meidän aiheena on globaalin urheilumaailman muutos, maailman urheilujärjestöjen toiminta sekä erityisesti huomion kohteena marraskuussa 2022 käynnistyvät jalkapallon MM-kisat Gatarissa. Minä olen Tommy Lindgren. Tämä on Älä riko urheilua -podcast. Pysytään valveutuneina. Ensi kertaan. Moi moi [musiikkia 14 s].


Jaa somessa:

Ylös