5: Urheilua sateenkaaren päässä?
Entinen liigakiekkoilija Janne Puhakka kertoi homoudestaan julkisesti syksyllä 2019. Moni seksuaalivähemmistöön kuuluva urheilija on kuitenkin ns. kaapissa syrjinnän ja häirinnän pelon vuoksi. Miksi urheilumaailmassa on edelleen takapajuisia asenteita sateenkaari-ihmisiä kohtaan, ja millaisin keinoin urheilun vastuutahojen tulisi edistää yhdenvertaisuuden toteutumista?
Seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja urheilun heteronormin murtamisesta Tommy Lindgrenin kanssa keskustelevat Setan koulutusasiantuntija Marita Karvinen, Ihmisoikeusliiton urheilun ja ihmisoikeuksien asiantuntija Samuel Bashmakov sekä jääkiekkoilija Janne Puhakka.
Voit kuunnella Älä riko urheilua -podcastia myös mm. Spotifyn ja Applen podcasteista. Jakson tekstiversion löydät kuvan alapuolelta.
LUE TEKSTIVERSIO
TOMMY LINDGREN: [musiikkia 15 s] ”En tiedä, onko syy suomalaisessa kulttuurissa vai kiekkokulttuurissa, mutta kukaan ei koskaan tullut juttelemaan minun kanssani ja kysymään. Ymmärrän, että tilanne oli varmasti vaikea ja on jossain määrin helpompaa siirtää huomio vain jääkiekkoon, mutta olisin itse varmaan ollut valmis suurempaan avoimuuteen, jos toiseltakin puolelta olisi tullut käden ojennus.” Näin kirjoittaa Janne Puhakka yhdessä Risto Pakarisen kirjassaan Ulos kopista, joka julkaistiin vuonna 2022. Yksi Älä riko urheilua -kampanjan teemoista on muotoiltu näin: ”Urheilu on rikki, jos seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät voi urheilla omana itsenään.” Tätä podcastia varten olemme halunneet omistaa sateenkaari-ihmisten oikeuksille urheilussa erilliset jaksot. Tässä jaksossa keskustelemme siis seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Seksuaalivähemmistöjä ovat esimerkiksi homot, lesbot sekä bi-, pan- ja aseksuaalit. Myöhemmin erillisessä jaksossa keskitytään urheiluun ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin. Ja selvennykseksi siis sukupuolivähemmistöt ovat ihmisiä, jotka ei koe syntymässä määriteltyä sukupuolta omakseen tai joiden sukupuoli, sen ilmaisu ja kokemus eivät vastaa normatiivisia käsityksiä sukupuolesta, esimerkiksi transsukupuoliset, transvestiitit, muunsukupuoliset ja intersukupuoliset. Ihmisten seksuaalisuutta ei tilastoida, mutta on arvioitu, että noin 5–15 prosenttia väestöstä kuuluu seksuaalivähemmistöihin. Samaan aikaan suomalaisen urheilun parissa etenkin miesten urheilussa hyvin pieni joukko tunnettuja urheilijoita on julkisesti kertonut kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Miksi näin on? Miksi tämä on ongelma? Ja kenen vastuulla on urheilumaailman muuttaminen yhdenvertaisemmaksi? Näihin kysymyksiin etsitään tässä ohjelmassa vastausta. Minä olen Tommy Lindgren, ja tämä on Älä riko urheilua -podcast [musiikkia 13 s]. Tervetuloa keskustelemaan Seta ry:n koulutusasiantuntija Marita Karvinen.
MARITA KARVINEN: Kiitoksia.
TOMMY LINDGREN: Tervetuloa Ihmisoikeusliiton urheilun ja ihmisoikeuksien asiantuntija Samuel Bashmakov.
SAMUEL BASHMAKOV: Kiitos.
TOMMY LINDGREN: Sekä tervetuloa entinen jääkiekkoilija ja Ihmisoikeusliiton Team Human Rights -vaikuttajaryhmän jäsen Janne Puhakka.
JANNE PUHAKKA: Kiitos.
TOMMY LINDGREN: Janne, aloitetaan sinusta. Mä lainasin jo sun kirjaa tuossa alussa. Olet yksi tämän maan harvoja avoimesti homoseksuaaleja urheilijoita, entinen aktiiviurheilija siis, mutta osa pientä joukkoa, johon kuuluu sinun lisäksesi muun muassa uimari Ari-Pekka Liukkonen ja kolmiloikkaaja Senni Salminen. Ja tossa kirjassa sä kerrot siitä, miten ensimmäisenä oman perheesi lisäksi uskouduit asiasta pelaaja-agenteillesi 19-vuotiaana. Kirjotit näin: ”Olen valmis ottamaan seuraavan askeleen, mutta olen kuitenkin vain 19-vuotias jääkiekkoilija maailmassa, jossa ei ole jääkiekkoilevia homoja tai homoseksuaaleja jääkiekkoilijoita.” Meileihin tuli vastaus, ja siinä pelaaja-agentti vähän toppuutteli tän asian julkituomisessa ja lopulta sit kesti viisi vuotta siihen, ku vasta liigaurasi jälkeen uskalsit tuoda oman seksuaalisuutesi julki ensin sosiaalises mediassa ja sit sen jälkeen myöskin valtakunnallisessa mediassa isossa artikkelissa Hesarissa. Sä oot nyt 27-vuotias entinen jääkiekkoilija eikä maailmassa edelleenkään ole juuri homoseksuaaleja jääkiekkoilijoita tai siis on tietysti, kuten on aina ollut, mutta heistä ei oikein tiedetä, ei puhuta, ei oikein edes tunnisteta, että tämä olisi ihmisoikeusongelma. Onko sun mielestä tässä vajaassa vuosikymmenessä mikään muuttunut?
JANNE PUHAKKA: Tosi vähän tai tavallaa itse ois toivunu sellast, ja vaik on koittanuki tehä töitä näide asioide eteen, mä tiedostan sen, et ei asiat tapahdu päiväs tai sormii napauttamalla, mutta sit toivois, että se viesti mitä mä saan vaik sielt sisältäpäin ois se, et se asia on menny eteenpäin paljo, mut se viesti on ehkä edellee ehkä toine, et se ei oo menny eteenpäin niin nopeesti ku ehkä moni pelaajaki toivois. Mutta sitten samalla otetaa vaik esimerkkinä pukukoppipuhe ja suhtautumine erilaisuutee siel pukukopissa, se on kyl menny eteenpäin. Vaik pukeutuminen tai se, et sä opiskelet tai tollasii pienii juttui, se on nykyää ehkä hyväksyttävämpää kuin se on aiemmin ollu, mutta se mitä tulee sit seksuaalisee suuntautumisee, niin ne ketkä on varmaan siin tilantees, mis mä olin aiemmi, se ei oo ehkä helpottunu se asema.
TOMMY LINDGREN: Nii luuletko, että jos itse asiassa tänä päivänä olisit samassa tilanteessa, olisit aktiivikiekkoilija edelleen ja pohtisit tätä tilannetta, oisko se tilanne yhtää helpompi kuin silloin ku sulla liigaura oli meneillään joitai vuosia sitte?
JANNE PUHAKKA: Helppo sanoo nyt, mut jos nyt mä pelaisin 27-vuotiaan kiekkoo näil tieto-taidoil, mitä mul on nyt, mä oisin puhunu täst asiast julkisesti, mutta asia ei ehkä ois sillä tavalla, jos mä oisin jatkanu uraani, koska mä oisin varmaa sit ottanu eri tien ja lopettanu mun parisuhtee ja sit jatkanu sitä uraa ja keskittyny siihen. Ja sit se, et mihin mun ois sit henkiset voimat riittäny, ni en osaa sitä sanoo, mutta mä jotenki toivon, että sillon mä oisin ollu sit se vaik suomalainen ensimmäinen, joka siit asiast puhuu myös aktiivisena kiekkoilijana. Mut toi nyt menee sit ehkä spekuloinnin puolelle, et miten mä oisin pystyny sen asian handlaa.
TOMMY LINDGREN: Aktiivipeelajia, jotka ois Jannen lailla tullu ulos, ei oo edelleenkää nähty jääkiekossa, jalkapallossa, oikeestaa muissakaan isoissa palloilulajeissa siis miesten puolelle juuri lainkaan. Marita Karvinen sä oot kirjottanu vähän kriittiseenki sävyyn siitä julkisesta keskustelusta, jota seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja näkymisestä käydään nimenomaan näiden yksittäisten urheilijoiden ulostulojen kautta. Millä tavalla se on ongelmallista, että tää puhe oikeuksista kiteytyy aina vain yhteen Janne Puhakkaan tai Senni Salmiseen tai Ari-Pekka Liukkoseen?
MARITA KARVINEN: Mä näkisin niin, että kun nimenomaan se henkilöityy johonkin, ni se oikeestaan on aika hyvä tapa vaientaa se keskustelu. Se sidotaan johonkin tiettyyn henkilöön, tiettyyn aikaan. Jotenki voi osottaa, et eihän tää oo totta, et onhan meillä tässä tämä Janne, ja tavallaan on helppo pestä kädet pois tästä koko asiasta. Ja kyl täs keskustelussa ehkä siit puuttuu itsereflektio, peiliin katsominen. Moni näkee itsensä syytöksen kohteena, ja siitä tulee tarve sitten puolustautua, että eihän asiat näin ole ja kyllä meillä asiat on hyvin. Kyl mä haluaisin enemmän keskustelua ilman, että se henkilöityy yhtään kehenkään.
TOMMY LINDGREN: Entä sitte tälläses tilanteessa, kun Jannekin esimerkiks on tavallaan esimerkki siitä, että ei edes aktiiviuran aikana kokenut voivansa tän asian kanssa tulla julkisesti ulos, ja et sitte kuitenki hänen ulostulonsa kautta käydään keskusteluu siitä, että liigassa pelaavat aktiivipelaajat eivät pysty olemaan avoimesti omana itsenään siellä oman lajin parissa omassa ammatissaan. Eikö se kuitenkin hätkähdytä myöskin siihen todellisuuteen, joka ei ole lainkaan yhdenvertane?
MARITA KARVINEN: Kyllä, mutta tavallaan se hätkähtyminen ei riitä, vaan siitä pitäisi seurata jotain, eli ehkä tää on se, mitä minä peräänkuulutan, että puheista siirryttäisiin jollekin ihan muulle toiminnan tasolle.
TOMMY LINDGREN: Kyllä. Siihen me pyritään myöski. Me yritetään löytää tässä ohjelmassa nimenomaan ratkasuja. Samuel seksuaalivähemmistöihin kuuluvat urheilijat kohtaa siis identiteettinsä takia syrjintää, epäasiallista kohtelua. Me tiedämme myöskin, että valtavan moni homoseksuaali urheilija ei uskalla olla oma itsensä peli- tai kilpakentillä, pukukopissa, median edessä, ja tää on taatusti täällä jokaisen meidän studiossa istuvan mielestä väärin. Mutta kysymys ei ole myöskään mielipiteistä, ei edes meidän mielipiteistä, vaan lainsäädännöstä ja oikeuksista. Voitko vähän avata sitä, et mitä lakiin on kirjattu tästä asiasta.
SAMUEL BASHMAKOV: Joo ja ehkä vois lähtee siitä kansainväliselt tasolta, kansainvälisist ihmisoikeussopimuksista, et se on jälleen tässäki teemassa se perusta. Esimerkiksi syrjinnän kielto tulee sielt eri ihmisoikeussopimuksista. Seksuaali-, sukupuolivähemmistöjä koskevaa omaa ihmisoikeussopimusta ei oo, mutta toki se syrjinnän kielto esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimukses tai YK:n ihmisoikeussopimuksissa koskettaa samal lail seksuaalista suuntautumista. Näiden ihmisoikeussopimusten tulkintaa varten on luotu tälläsii periaatteita, miten niit sopimuksii tulkitaan nimenomaa seksuaali-, sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta, eli tälläset periaatteet on olemassa ja koskee ihan samal lailla sit syrjinnän kielto seksuaali-, sukupuolivähemmistöjä. Suomessa yhdenvertasuuslaki on se aika keskeinen tässäki teemassa. Syrjintä seksuaalisen suuntautumisen perusteella on siellä kielletty, eri syrjinnän muodot, häirintä on kielletty, eli esimerkiksi homovitsit, homottelu, tämmöset halventavat eleet, ilmeet, viestittely, tän tyyliset asiat on kielletty siellä. Ja sit ehkä se liikuntalaki, mikä on urheilujärjestöille keskeinen, siel on tietysti kans sen lain lähtökohdissa on tasa-arvo, yhdenvertasuude edistäminen ja toki sieltä tulee myös sit se velvote urheilujärjestöille, erityisesti lajiliitoille sen yhdenvertasuude edistämiseks esimerkiks yhdenvertasuus-, tasa-arvosuunnitelmien kautta. Tämmönen kokonaisuus ehkä lain näkökulmasta.
TOMMY LINDGREN: Joo. Ollaan hetki sen äärellä, millasiin toimiin tää sit velvottaa urheilun toimijoita. Janne kirjotti tossa kirjassaan alussa lainaamassani pätkässä sitä, et hän kertoi kaivanneensa käden ojennusta toiselta puolelta ei vain kanssapelaajilta varmastikaa, vaa myös seuran henkilöstön, johdon suunnalta, niiden ihmisten suunnalta, jotka sitä työympäristöä missä sinäkin työskentelit olivat luomassa. Ja moni onkin hänen ulostulonsa jälkee harmitellut ja pyydellyt anteeksi, että ois pitänyt olla avoimempi, ois pitänyt luoda turvallinen työympäristö, avoimempi ympäristö. Mut eiks sellasen ympäristön, jossa jokaine voi olla oma itsensä tulis olla myös urheilun ja liikunnan parissa ihan itsestäänselvyys jopa velvollisuus? Marita.
MARITA KARVINEN: Joo nimenomaan, että miksi pahoitella, koska sulla on joka päivä ollut mahdollisuus tehdä sitä. Meillä urheilun parissa ei oo hirveen paljon tutkimusta siitä tavallaan, että mitä joukkuelajeissa esim. mitä se merkitsee, kun siellä on yksi seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva tavallaan, että mitä etuja se esimerkiksi tuo. Mutta työelämätutkimuksessa täst on paljonki näyttöö siitä, että kuinka se tuo todella paljon hyvää tullessaan. Mun mielest tää on yks aspekti-
TOMMY LINDGREN: Minkä tyyppisiä asioita? Avaa vähän sitä.
MARITA KARVINEN: Työyhteisössä sanotaa esim. et luottamus kasvaa, tiimityö paranee, siel o enemmän luovuutta, rohkeutta ja tää koskee kaikkia. Tiedetään myös, että on tämmönen ehkä erikoinenkin yksityiskohta, että kun työntekijä ei tiedä toisen seksuaalista suuntautumista, se vaikuttaa haitallisesti kognitiivisiin ja sensorismotoriseen työkykyyn. Tää ei nyt tietenkään tarkota, et jokaisen pitäis tulla ulos kaapista, vaan tää tarkottaa sitä, et kun meillä on semmoinen ilmapiiri, että jokainen kokee, että täällä mun on turvallista olla oma itseni, se vaikuttaa ihan kaikkiin. Ja nyt jos me ajatellaa urheilua kilpailuna, tässähän olis selkeesti kilpailuetu.
TOMMY LINDGREN: Kyllä ja siitä ehkä yksittäiset urheilijat ovat myöskin aika suoraan puhuneet ja kommentoineet. Senni Salminen esimerkiksi, joka oman seksuaalisen suuntautumisensa julkituotuaan teki urallaan parhaat tulokset heti seuraavalla kaudella. Se myöskin selvästi vaikutti siihen urheilijan hyvinvointiin ja sitä kautta myöski paremman tuloksen tekemiseen. Janne.
JANNE PUHAKKA: Kyllä toi on ihan totta. Toki se vaikuttaa varmasti urheilijoil eri tavalla noi henkiset asiat. Toiset saa tollasest asiast vaik voimaannuttavan tuntee, ja se vaikuttaa niiden suorituksiin tuloksellisesti. Mä ite koen myös, et se vaikutti muhun henkisesti sen verra, et se varmasti vaikutti myös siel jääl. Toiset osaa sulkee tollaset asiat pois, ja ei ehkä vaikuta nii paljoo, mut me ollaa kaikki erilaisii ja kukaa ei voi sanoo, et ei ne vaikuta. Mun mielest se, mitä pääkopan sisäl tapahtuu, on tosi iso juttu myös siihen urheilusuorituksee peilattuna.
TOMMY LINDGREN: Marita.
MARITA KARVINEN: Joo tähän liittye, että miten nää vaikuttaa, on tutkimuksia siitä, että yleensä joukkueurheilussa erityisesti miesten joukkueurheilussa tämmöne homofobiset kommentit, häirintä, se on hyvin yleistä. Yksilöurheilussa se on vähemmän yleistä, mutta siellä se satuttaa enemmän. Eli siis joukkueurheilussa se, että kuulee sitä homottelua, se ei satuta henkilöitä, se ei vaikuta niin paljon. Tavallaan tää tulkinta, et miksi näin on, on valitettavasti se, että se on niin yleistä siellä, eli tavallaan siihen on jotenkin totuttu ja se valitettavasti pidetään normina, kun sit taas yksilöurheilussa se on harvinaisempaa.
JANNE PUHAKKA: Mä nään ton ihan selkeesti, et miten se on vaik kopissa sellast yleishälinää ja jengi ei tartu siihe. Versus sit yksilöurheilus se saattaa tuntuu jopa henkilökohtaselt, ku sä oot tilantees ja teit on vaik kaks kolme.
MARITA KARVINEN: Juuri näin.
JANNE PUHAKKA: Se on kyl mielenkiintosta [musiikkia 17 s].
TOMMY LINDGREN: Työyhteisöt ovat urheilussa toki todella moninaisia. Urheilun ja liikunnan parissa on monenlaisia ympäristöjä, joissa ihmiset urheilevat, harrastavat liikuntaa ja ne eivät aina ole välttämättä-, täst on puhuttu aikasemmissa jaksoissa myöski meillä ku esimerkiks vammasten ihmisten oikeuksista puhuttiin, että kenellä on vastuu, kun ei ole ehkä ihan sellasesta perinteisestä työyhteisöstä kyse. On paljon vapaaehtoisia mukana toiminnassa ja niin poispäin. Tässä varmaa Samuel on aika samantyyppiset ongelmat ehkä juuri siitä, että ei ihan tiedetä tai ymmärretä, että kenellä se vastuu, kenellä se velvollisuus toimia on.
SAMUEL BASHMAKOV: Niin, mä lähtisin ehkä siit, Janne puhu pukukopeista ja siit ilmapiiristä, mikä siellä on ja siellä tapahtuvast vaikka homofobiasta. Näkisin, et se vastuu on tietysti siel kaikilla puuttuu, mutta se voi olla vaikee paikka jotenki siellä sit ehkä avata suunsa. Se voi johtuu siitä, millanen se on se yleine asenneilmapiiri siellä ja ei ehkä ajatella, et nyt mä voin tähän jotenki puuttuu. Mä näkisin, et se on seuralla valmentajalla aika iso rooli, et millaseks yleisesti se ilmapiiri luodaan, se kulttuuri luodaan siellä. Ois tosi hyvä mun mielestä, jos vaikka joukkueeseen tulis uus valmentaja, ni heti alussa tois esille sen, et okei mä oon vastuussa siitä, et jos jotain häirintää, syrjintää, tämmöst tulee ilmi, mä otan sen omaks asiakseni puuttuu siihen, vien sitä eteenpäin tarvittaessa. Ja sit toki lajiliitoilla, urheilujärjestöillä on sit se ensinnäki ehkä semmone ennaltaehkäsemisen vastuu, et miten luodaan semmonen ilmapiiri, et kaikki kokee et on tervetulleita siihen toimintaan. Liitoilla myös iso rooli siinä.
TOMMY LINDGREN: Niin, jos ihan ammattiurheilusta puhutaa. Mä tavallaa vielä jäin miettimää Marita sitä sun aiempaa vastausta siitä, että sehän ois tavallaan tuhannen taalan paikka oikeastaan varsinki tälläsille ammattijoukkueille seuroille jopa saada siitä kilpailuetuakin siitä, että on avoimesti tehty selväksi, että meidän joukkueemme saa yhdessä voimaa siitä, että täällä on yhdenvertainen kaikki sellaisina kuin ovat, mukaan kutsuva ilmapiiri, jossa kaikkien oikeuksia kunnioitetaan ja kaikki voivat avoimesti olla omana itsenään mukana.
MARITA KARVINEN: Juuri näin, mutta tuntuu, että tapahtuu täysin päinvastoin, eli tavallaan että kun sitä homottelua on joukkueen sisällä, tavallaan voi olla ymmärrettävää-, nyt en tarkota sitä, et ois hyväksyttävää, että vastustajaa jollain tavalla mollataan. Täähä on se, millä luodaan semmosta me-henkeä, mut että yhtäkkiä ne vastustajat, mollattavat onkin siellä meidän mukana tai luodaan tavallaan semmosia kiiloja siihen joukkuehenkeen. Sitä en ymmärrä, että tavallaa mihin sillä ajatellaan…
TOMMY LINDGREN: Anteeksi, keskeytin. Ehkä se perustuu semmoseen illuusioon, jota jääkiekkomaailmassa on myöski iha julkisissa puheissaki toisinaan kuultu, että siellä ei olisi homoseksuaaleja pelaajia. Mä en tiedä, Janne haluut sä kommentoida sitä. Kuvittelisin, että tänä päivänä kukaan jääkiekkoilijakaan ei ajattele, että tässä pukukopissa ei ole…
JANNE PUHAKKA: Ei emmä usko, et toi on sellane ajatus, jota joku on oikeesti rehellisesti ajatellu sillee, et tää on se todellisuus, koska eihän maailma mee sillee tai toimi sillä tavalla, et tietyt ihmiset ajautuu vaan tiettyihi paikkoihi. Me ollaa kaikki aika hyvin sekasin tääl, ja sama myös pätee jääkiekkoo. Se o vaa harmillista, et näillä ihmisillä ei oo ehkä just sitä mahollisuut sit tuoda sitä-, ku ei sitä tarvii ees välttämät tuoda esii, mut sit normikeskustelus yleensä tälläset asiat tulee esille, ja jääkiekon maailmas tosi monesti sä joudut sit jotenki syrjäyttää, piilottaa sitä asiaa ja se mua harmittaa.
TOMMY LINDGREN: Samuel.
SAMUEL BASHMAKOV: Tuli tost vaa mielee just se, et jos lauotaan semmosii kommentteja jotenki, et joo että meidä lajissa en tiedä yhtäkää homoo urheilijaa tai ei oo tullu vastaa. Ehkä myös sit se näkökulma, et minkä kuvan se antaa sit esimerkiks semmoselle, joka haluis sen lajin pariin tulla. Löytyyks sit sellasta samaistumispintaa siinä, et onks tääl sellasii ihmisii tai onks se ilmapiiri turvalline, voinks mä mennä sinne omana itsenäni ja näin.
JANNE PUHAKKA: Mä nyt puhun jääkiekost tässä. Se on mulle tuttu laji. Paljo miettiny sitä just tost turvallisest ympäristöstä, koska se on kuitenki Suomes isoin laji, sil o paljo fanei, mutta sit taas ku ite on jutellu ihmisten kans tuolla ja monet, ketkä vois olla potentiaalisii fanei, sanoo et mä en mee kattoo sitä, koska mä en koe, et mä oon siel katsomos ehkä turvallises ympäristös tai mä kuulen asioit, mitä mä en välttämät haluis kuulla. Ja se o mulle haastavaa, koska mä haluisin tavallaa, et ne tulis ja sit mä toivoisi, et ne ei kokis siel sit ehkä syrjintää, koska mä haluisi, et ne oppis et se laji on oikeesti hieno ja siin on paljo sellast yhteisöllisyyt ja hienoi asioita, et me saatas myös se fani, se joukkue ja kaikki sillee et siel pystys kaikki olee ja tuntee olonsa hyväks. Tässä on sit myös sillä lajilla, mikä laji vaan niil on mahollisuus olla edelläkävijä täs ja tehä siit ympäristöst sellane, eikä tarvi miettii, et hei vitsi noi teki ton, miks me ei tehty.
TOMMY LINDGREN: Janne, nyt on keskusteltu tässä jo esimerkiks siitä, et minkälaisia pukukoppipuheita on ja mitä sä olet esimerkiks joutunu kuuntelemaa. Sä oot kertonu. Sulla ei ole ollut siellä turvallinen ympäristö. Sä oot joutunu kuuntelemaan Bluesissaki liigakiekkoa pelatessa pukukopissa homovitsejä, mutta sit oot kertonu toisaalta myöski, et sul oli myöskin ystäviä ja joukkuetovereita, jotka tiesivät sun omasta seksuaalisesta suuntautumisesta ja sitä kautta tiesit, että tavallaan sulla on ”taustatukea”. Millasta oli olla siinä urheilijan arjessa tilanteessa, jossa käytännössä siis jouduit paitsi piilottamaan osan itsestäsi sit myöskin sietämään sellasta halventavaa puhetta itsesi kaltaisista ihmisistä?
JANNE PUHAKKA: Mul oli just absurdi tilanne siinä, kun jos vaik heitettiin jotain seksuaalivähemmistöihin suuntautuvaa läppää, sit mul oli siel kopis ihmisii, ketkä ties musta ja sit ne katto mua, et miten toi reagoi, voidaanks me nauraa, eiks me voida nauraa. Se oli vähä hassuu, mut mä en ikinä oikee uskaltanu sit-, ku mä olin ehkä sellane ihmine, et mä vaan sit olin, et mä ikin lähteny puolustaa ketää tai sit mä en lähteny myöskää nauraa mukaa vaan mä vaan tavallaan sit laitoin sen asian syrjää, mut sit taas se oli mulle hyvä juttu aina, et sit aikuisen ku oli ammattilaisena, sii joukkuees oli ihmisii, ketkä ties. Sit jos mä menin heidän kaa lounaalle tai mitää vaa, mä pystyin puhuu asioist niide omil nimillä, mikä oli kiva juttu. Sit taas oli hauska, ku mä olin vikan vuode Ranskas ja siel ei ollu ketää ja sit mun puoliso tuli käymää siel Ranskas ja sit taas joutu keksii, kukas tää jamppa on kuka tulee tänne, et ette puhuu samaa kieltä. Mielenkiintosii tilantei.
TOMMY LINDGREN: Mut et ei kukaa joukkuetovereista myöskään sit edes mitenkään sinuun linkittämättä ei sitten noussut ylös tai sanonu et hei älkää nyt tollasta läppää, et ei toi nyt oo kovin…
JANNE PUHAKKA: Ei. Se oli kyl tosi harvoi, et tollast sattu. Mut on siel kyl sellasii tilanteit, et se voi liittyy myös muihi aihealueisii. Kyl sitäki tapahtuu, et emmä sano, et siel kaikki nauraa aina jonku vitseille. Kyl siel jengi uskaltaa olla myös eri mieltä sitte.
TOMMY LINDGREN: Kun syrjintä esimerkiks seksuaalisen suuntautumisen perusteella on laissa kielletty, mitä tää käytännössä tarkottaa sit urheilun ja liikunnan arjessa? Nyt yritetään päästä vielä käsiksi siihen, että kun tällainen todellisuus meillä on, ni kenellä on vastuu puuttua siihen ja millä tavoin. Samuel voitko pikkasen avata sitä, että keneen pitää kohdistaa katseet nyt nimenomaan tässä vastuuasiassa?
SAMUEL BASHMAKOV: Niin, tos vähä aikasemmi jo ehkä viittasinki tähän ja kääntäsin itse katseet kyl sinne sen seuran, lajiliiton vastuutahojen suuntaan. Lajiliittoje osalta esimerkiks se, et millasii yhdenvertasuus-, tasa-arvosuunnitelmia on, miten niissä huomioidaan seksuaalivähemmistöt. Sinne kääntäsin katsetta. Aika suppeesti tällä hetkellä se oma havainto, et niissä suunnitelmissa esimerkiks käsitellään erityisesti ehkä semmosii toimenpiteitä, käytäntöjä, miten edistetää yhdenvertasuutta seksuaalivähemmistöjen osalta. Joitain sellasii ehkä hyvii esimerkkejä on. Ne on useimmiten ehkä sit semmosii viestinnällisii toimenpiteitä, osallistutaan Pridee, ollaan Pride-tapahtumis mukana, järjestetään Pride-otteluit tän tyylisii tai viestitään sillain, että ei oleteta sen viestin vastaanottajan seksuaalist suuntautumista. Tämmösii joitain yksittäisii esimerkkejä on, mut aika ohuesti ehkä niissä nyt ainaki käsitellään sit nimeomaa niit toimenpiteitä. Saatetaan siteerata jälleen kerran ehkä lakia, et syrjintä on kielletty, mut sit mitä sen jälkeen. Yks ehkä semmonen täky, minkä ite antaisin lajiliitoille ois se, et sitä koulutusta lisättäis sitä tietoo sitä kautta ja sitä kautta ymmärrys näistä asioista lisääntyis. Se ois ehkä semmonen helppo tai yks konkreettine esimerkki ainaki, et sinne valmennuskoulutuksee, johdolle koulutukseen, viestintätyypeille koulutuksee näitä teemoja enemmän.
TOMMY LINDGREN: Marita.
MARITA KARVINEN: Joo, mä komppaan erityisesti tota valmentajakoulutusta, koska monestihan aloittelevat valmentajat valmentaa samalla tavalla kuin heitä on valmennettu, eli tämän takia se kulttuuri urheilumaailmas on sieltä 1950-luvulta valitettavasti. Eli tavallaan saatais valmentajille ensinnäki jotenki arkipäiväistettyä tämä asia, et sana homo ei mitenkää pelästyttäis tai olis vieras. Saatais myös työkaluja ja valmiutta puuttua sitte niihin tilanteisiin, mitä siellä on. Mä esim. koulutan paljon opettajia ja huomaan, että on epävarmuutta ja kun on epävarmuutta, sillon ei lähdetä puuttumaan, koska pelätään jotenki että nyt tää tilanne tästä eskaloituu ja sitte mieluummin ollaan hiljaa. Jotenki ihan semmone yksinkertainenkin asia ymmärrys siitä, että seksuaalivähemmistöistä vitsailu, huumori, se ei ole huumoria, vaan se on häirintää tavallaan ja siihen on velvollisuus puuttua. Ja toki sit koulutuksen kautta vähä niitä valmiuksia lisätä, että mitä eri tilanteis vois tehdä.
TOMMY LINDGREN: Häirintää ja syrjintää ilmenee ja ehkä tässä nyt ongelma on juuri se, että urheilussa ei selvästikään vielä riittävästi tunnisteta, että millaset asiat syrjintää kuuluu, millaset asiat ovat syrjintää, millaset asiat on häirintää. Voitasko me vielä vähän sitä nyt tässä rautalangasta vääntää ja avata, eli millasia seksuaalivähemmistöjen syrjinnän tai häirinnän muotoja urheilun ja liikunnan arjessa ilmenee? Samuel ja Marita ihan vapaasti voitte vääntää rautalangasta.
SAMUEL BASHMAKOV: Nii, täs on varmaan tullu sellasii ehkä yleisimpii, just sitä semmost homovitsien heittämistä, erilaisii ehkä sit sellasii eleitä. Se voi olla sit jotain viestejä, tän tyylistä. Ne on niit häirinnän muotoja. Tai sit, et tulee vaikka valmentajalta sellanen viesti jolleki urheilijalle, joka kuuluu seksuaalivähemmistöö, että sä et voi ottaa sun puolisoo mukaa johkin meidän seuran tilaisuuteen meidän seuran maineen takia. Tää on aika rajukin esimerkki, mutta tän tyylisii esimerkkejä. Sit mä haluisin myös sen semmosen ehkä fyysisen puolen, fyysine häirintä. Sit ehkä myös semmonen uhka väkivallasta. Nää on aika sit niit sellasii ääriesimerkkejä, mitä voi olla, mut ei nekään oo mitenkään täysin poikkeuksellisii. Jonkunlainen tietty semmonen uhka jostain fyysisestä väkivallasta esimerkiks vallitsee siinä.
MARITA KARVINEN: Sitte urheilusuorituste vähättely tai, että jos menee huonosti, ni pistetään sen piikkiin, että kun on homo. Ja sit kyl mä nostaisin, et ei suoraan seksuaalivähemmistöihin kohdistuvat, vaan just semmone yleinen esim miten somessa saa urheilija vitsailla tai mukamas vitsailla näistä asioista. Siel voi olla hyvinki tämmösii hienovaraisia, joita joskus voidaan kutsua mikroaggressioiks, eli että siel pelikentällä tää tyyppi ei ikinä syötä mulle, johtuuko se siitä, et mä oon homo vai johtuuko siitä, että hän ei pidä mua hyvänä pelaajana tai mistä se johtuu. Nää on kans semmosii asioita, mihin on hirveen vaikee puuttua itsekin, et mistä tässä nyt oikeestaan on kyse. Jos olis edes se valmentaja, kenen kans vois avoimesti puhua näistä, siinä vois jo päästä eteenpäin. Mut ehkä just semmone yleinen tietoisuus siitä, että esim. se väheksyvä katse tai just, että se mukamas hyvä läppä ja muuta, että ne on häirintää ja syrjintää ja se on laissa kielletty.
TOMMY LINDGREN: Vuonna 2021 Australian pääsarjassa jalkapalloa pelaava Josh Cavallo tuli myöskin niin sanotusti ulos kaapista. Näin tehdessään hänestä tuli tiettävästi ainoa julkisesti avoin homoseksuaali aktiivipelaaja kaikissa maailman miesten jalkapallon pääsarjoissa siis tässä 2020-luvulla. Ja yhdessä haastattelussaan Josh Cavallo on kommentoinut muun muassa sitä, et millanen taakka ennen tätä ulostuloa urheilijan arjessa ihmisenä oli joutua jatkuvasti valehtelemaan, keksimään tarinoita omasta elämästään, jotta se totuus ei paljastuisi. Sä mainitsit jo tässä oman kumppanisi tulosta esimerkiksi Ranskaan ja siitä, että piti taas kehitellä joku stoori. Ja sä oot puhunu pitkälti myöski samasta, ja mä vähän ajattelen, koska itseäni hätkähdytti tää Josh Cavallon tarinan kuuleminen, kun hän puhui niin suoraa siitä, että se ei myöskään ulotu pelkästään sinne pukukoppiin vaan ihan koko arkeen koko elämään se taakka siitä, että joutuu salailemaan. Sul on varmasti hyvin samantyyppisiä kokemuksia.
JANNE PUHAKKA: Kyllä. Mulle henkilökohtasesti toi on ollu se ehkä rankin homma, ja myös ne viestit, mitä mä saan, niin se on tosi monelle urheilijalle se tavallaa vaikein asia tai ei ees urheiluu rajata tätä, mut niille ketkä kokee sen, et sul on joku yhteisö, mihin sä kuulut ja sä meet sinne, mut sä vedät jonku naamarin päälle ja sä oot iha eri ihminen ku sä oot sit vaik kotona. Ja se on jotenki tosi haastavaa ja henkisesti kuluttavaa.
MARITA KARVINEN: Joo. Tähän voi ottaa kans kaks tämmöst näkökulmaa. Yks on tämmöne sisäistetty itsesyrjintä, eli siis me tiedetään se, että kuinka yhteiskunnan asenteita otetaan osaksi minäkuvaa, ja tavallaan voidaan ajatella, et eihän mulla ole oikeutta tulla ulos kaapista tai just, et mitä vaikeuksia, hankaluuksia mä aiheuttaisin mun joukkueelle tai lajille tai mitä ikinä onkaan sillä, et mä tulen ulos kaapista. Toinen näkökulma on sit taas itsesuojelu tavallaan. Me Setassa esim. missään nimessä ei lähdetä siitä ajatuksesta, et kaikkien pitäisi tulla aina ulos kaapista, koska ihan oikeesti on semmosia tilanteita, missä se voi olla haitallista jopa vaarallista, mut ehkä mä kanssa toivoisin, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat urheilijat itse kans pohti näitä, et mikä on se oma tulokulma siihen ja ymmärtäis hiukan rikkoo sitä tai jos on sisäistettyä itsesyrjintää, purkaa sitä itsessä hiukan. Eli se et kyllä mullakin on oikeus urheilla juuri sellaisena kuin minä olen, että jos sitä muut ei hyväksy, sillo vika ei oo minussa, vaa se on muissa [musiikkia 14 s].
TOMMY LINDGREN: Älä riko urheilua -sivuille kootussa tietopaketissa sateenkaari-ihmisten oikeuksista urheilussa todetaan myös näin: ”Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseen ei saada sitoutettua kaikkia urheilujärjestöissä toimivia, eikä koulutusta ja tietoa ole tarpeeksi.” Tähän Samuel viittasitki jo vähän aikasemmin. Te ootte Marita ja Samuel molemmat olleet kouluttamassa urheilujärjestöjä ihmisoikeuksista. Kertokaa vähän siitä todellisuudesta, jota olette näiden koulutusten myötä kohdanneet ja miten tän sitoutumisen seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuuden edistämiseen tulis mielestänne paremmin näkyä?
SAMUEL BASHMAKOV: Varmaan se pitäs näkyy ensinnäki sillai, et se oma lajiliitto, urheilujärjestö, seura tois sen oman vastuunsa, velvollisuutensa edistää yhdenvertasuutta, turvata se tila siellä, et jokainen voi omana itsenään sitä lajia harrastaa. Sit pitäs näkyy ehkä sellasten juhlapuheiden, julistusten lisäks myös sit siellä rakenteissa, miten sitä yhdenvertasuut edistetään. Just se koulutus, mikä täs nyt on tullukin esille. Ehkä yhteistyö sateenkaarijärjestöjen kanssa sitä vois lisätä. Sieltä sais sitä asiantuntemusta, koulutusta, apua siihen prosessin edistämiseen. Tuki ehkä Jannen kaltasille urheilijoille, jotka on esikuvia nuoremmille ja sit ehkä se viestintä myös laajemmin semmonen sateenkaarisensitiivisyys siinä viestinnässä, et ei tehdä ehkä turhia oletuksia ja näin.
TOMMY LINDGREN: Tuleeko Marita Setalle paljon urheilun toimijoilta yhteydenottoja?
MARITA KARVINEN: Aivan liian vähän. Ku mä jäin miettii noit koulutuksia, ehkä yksittäisen koulutukseen osallistujan näkökulmasta usein se asenne voi olla semmonen, että mitäs toi täällä tekee siis Setan kouluttaja, miten tää asia koskee minua, eihän tämä koske minua. Ja usein siin takana on se, että homous esim. seksualisoidaan eli nähdään se jonain yksilön intiiminä ominaisuutena, jolla ei ole asiaa julkiseen tilaan. Jotenki toivoisin hirveesti, et ymmärrettäis että kyllä seksuaalinen suuntautuminen, oli se sitte heterous, homous, mitä tahansa, se on hyvin vahvasti sosiaalinen identiteetti. Eli ei Jannekaa ole voinu jättää sitä kotiin sitte ku on lähteny sinne treeneihin tai matkalle ja muuta. Se on ihmisen jotain hyvin ytimessä olevaa, mutta samaan aikaan hyvin sosiaalista. Just viittaan siihen, ku Janne sano et kyllähän kaikista asioista keskustellaan. Kyllä siellä arjessa keskustellaan siitä seurustelusta ja kaikesta muusta, et ei se oo asia, jonka edes halutessaan voisi jotenki jättää sinne intiimiin. Eli ymmärrys siitä, että kyllä tää koskee ihan kaikkia, vaikka ensituntumalta ei siltä näyttäiskää.
TOMMY LINDGREN: Halusitko kommentoida?
JANNE PUHAKKA: Ei, mut tuli vaa mielee, tos oli hyvä esimerkki Pohjois-Amerikasta vähän tähän liittyen. Philadelphialla oli Pride-teemane ottelu. Tää nyt o vähä haastava, koska on venäläispelaajast kyse ja tää voi johtuu myös monesta asiasta, et ei oo ehkä helppo laittaa sateenkaaripelipaitaa päälle, koska myös se pelko siit, et mitä omas maas tapahtuu. Mutta otetaa ehkä se sota nyt täs pois. Tavallaa oli teetetty Pride-paidat, ja sitte yks pelaaja päätti, et hän ei sitä laita ja vetos siinä sit uskonnollisii syihi, mutta toki nyt ehkä ymmärretää, et siin saattaa olla myös muita syitä. Seki saattaa miettii vähä pidemmälle sitä asiaa, mut siin oli mielenkiintost seurata just, et miten ihmiset siihe reagoi, miten seura reagoi, mutta se oli hauska vaa tällänen pieni yksityiskohta, et sitte fanit alko huutokauppaamaa tätä paitaa eli tän pelaajan paitaa, eli ne halus sen itelleen, mikä oli tosi mun mielest hieno juttu. Ihmiset sit halus sen paidan ja halus kuitenki osottaa, et tää on tärkee juttu heille.
TOMMY LINDGREN: Marita, sä oot kirjottanu Ihmisoikeusliiton sivuilla vuonna 2020 julkastussa tekstissä näin: ”Kaikki ei ole kunnossa. Ihmisoikeudet ja yhdenvertaisuus urheilun ja liikunnan parissa eivät toteudu niin kuin pitäisi. Tutkimusten mukaan erityisesti homomiesten koetaan rikkovan sukupuolinormeja tavalla, joka altistaa heidät sosiaalisille sanktiolle: vitsailulle, kiusaamiselle, häirinnälle ja jopa fyysiselle väkivallalle. Erityisen yleistä ja vakavaa häirintä on joukkueurheilussa, jossa homomiesten läsnäolo voidaan kokea maskuliinisuutta haastavaksi ja ’vaaralliseksi’”. Tässä oot käyttäny lähteenä muun muassa Marja Kokkosen tutkimusta Seksuaalivähemmistöjen häirintä joukkueessa tai liikuntaryhmässä vuodelta 2018. Miksi ihmeessä on niin, että tää yhdenvertaisuuden toteutuminen on erityisesti miesten urheilun puolella niin iso ongelma, jota se naisten urheilussa ei ole?
MARITA KARVINEN: Tää liittyy hyvin paljon urheilun historiaan. Se on hyvin kauan ollu pelkästään miehinen asia. Tää liittyy siihen, miten erityisesti seksuaalivähemmistöt, homomiehet nähdään. Perinteisesti homomiehet on nähty feminiinisinä, eli jotenkin alempiarvoisina kuin miehet. Sen sijaan sitte seksuaalivähemmistöön kuuluvat naiset heitä on pidetty maskuliinisena, ja se on taas asia, mitä meidän yhteiskunnassa arvostetaan enemmän. Meidän yhteiskunnassa miesten feminiinisyys se jopa asetetaan naurunalaseks. Siitä voidaa vitsailla niin ku halutaan. Eli tää yhdistelmä sitten tekee sen, että on katsottu, että homomies ei jotenkin olisi sopiva urheiluun ja erityisesti joukkueessa sitte, että jos siellä on homo mukana, se jotenkin katsotaa, et se voi alentaa jopa sitä arvoa. Eli täs on kyse hyvin vanhanaikasesta ajattelutavasta ja mitä pikimmiten pitäis vähän niin ku tuulettaa tämmösiä ajatuksia.
TOMMY LINDGREN: Hetken haluisin ehkä vielä loppuun puhua viestinnästä, median vastuusta, täs on jo mainyt nittu esimerkiks tälläset Pride-teemaottelut, Pride-kuukauden aikaset viestinnälliset tukiviestit. Ne on vähitellen alkanu myöski urheilun toimijoiden parissa lisääntyä, mutta ne eivät millään tavalla ole kuitenkaan semmonen itsestään selvä juttu vielä monille seuroille. Mitä te olette mieltä? TPS on ollu suomessa esimerkiks yks jääkiekon puolella, jääkiekon liigaseura TPS semmonen edelläkävijä tietyllä tapaa, joka on kuitenki useampana vuonna Pride-teemaotteluita järjestänyt. Maailmalla se on näkyny ehkä vielä vahvemmin esimerkiks NHL:ssä tää Pride-teema, mut onko näillä tälläsillä viestinnällisillä tempauksilla, julistuksilla, joita tässä on jo mainittu, onko niillä mitää merkitystä? Marita.
MARITA KARVINEN: Totta kai niillä on merkitystä. Näkyvyys on aina hyväksi, mut ehkä se, että se ei sais jäädä sille tasolle. Tavallaan toivoisi, että niin sanottuja Pride-viestejä kuulis siel joulukuussaki, että ei aina Pridejen aikaan, mut kyl mä siihe rinnalle haluaisin hiukan syvällisempää keskustelua aiheesta. Tavallaa jos ajattelee media, niin ei päästäis näitä kaikkia urheiluvaikuttajia tai valmentajia ehkä niin helpolla haastatteluissa.
TOMMY LINDGREN: Samuel.
SAMUEL BASHMAKOV: Joo, oikeestaa voi kompata vaa Maritaa tässä, et ihan samalla linjalla, et tämmöset viestinnälliset ulostulot, julistukse omaset jutut Pridee vaikka liittyen, on varmasti positiivista, mut niin ku täs tuli esille sit mitä sen jälkeen, et mentäs vielä pidemmälle. Se näkyis ihan niissä rakenteissa konkreettisesti. Mediaa liittyen ehkä toivois sitä, et näytettäis myös niit hyvii esimerkkei, jos se on semmosii on, niin miten lajeissa on edistetty yhdenvertasuutta vaikka nyt seksuaalivähemmistöjen osalta, et tuotais myös semmosia esimerkkejä siihen.
TOMMY LINDGREN: Nii monipuolisempia juttuja kuin pelkästään yksittäisten urheilijoiden ulostulojen scooppaamista.
MARITA KARVINEN: Juuri näin.
SAMUEL BASHMAKOV: Just näi.
JANNE PUHAKKA: Toi oli hyvin sanottu, et mediaki vois nostaa juttui eri tavalla. Ja sit ehkä sellane monesti kuulee, ku kysyy seurojen on se sit markkinointivastaavalt tai kenelt vaa, et hei miten te edistätte näit asioita, ja sit ne sanoo et meil on sillo Pride-viikol se logo muutettu. Sit on vähä sillee, et no mut onks jotai muuta. Se on hieno juttu seki, mut se ei riitä, ja siel pystytää tekee paljo muutaki. Pätee myös urheilun ulkopuolelle.
TOMMY LINDGREN: Kiitos lämpimästi kaikille tästä keskustelusta. Kiitos Samuel, Marita, Janne.
MARITA KARVINEN: Kiitos.
SAMUEL BASHMAKOV: Kiitos.
JANNE PUHAKKA: Kiitos [musiikkia 6 s].
TOMMY LINDGREN: Seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Viittasin aikasemmin tossa Marita Karvisen kirjottamaan tekstiin, joka on julkaistu Ihmisoikeusliiton sivuilla, ja siinä viitataa myöskin Katariina Alangon vuoden 2014 Nuorisotutkimusverkoston julkasuun, josta Marita kirjottaa näin: ”Ei ihme, että 48 prosenttia seksuaalivähemmistönuorista kertoo tuntevansa ulkopuolisuutta urheilutilanteissa.” Toki tutkimus, joka on melkein vuosikymmenen vanha, mutta todellisuus ei varmastikaan ole hirvittävän paljon muuttunut. Pride-ottelut, Pride-tapahtumat, kaikenlaiset julkiset teot sateenkaari-ihmisten oikeuksien puolesta ovat tarpeen siksi, että niiden tarkoituksena on yhdenvertaisuuden lisääminen, ja kuten tässäkin ohjelmassa on käyny harvinaisen selväksi, urheilumaailma ei ole edelleenkään yhdenvertaisesti avoin kaikille ihmisille taustaan tai identiteettiin katsomatta siitäki huolimatta, että edistystä on tapahtunut. Ja yksi kansainvälinen tutkimustulos vielä, jos näin voi sanoa. Outsports-sivuston mukaan ainakin 185 urheilijaa oli kertonut seksuaali-, sukupuolivähemmistöihin Tokiossa kilpailleista urheilijoista Tokion olympialaisten aikaan. Kaikista 11 000 urheilijasta tämä on toki hyvin, hyvin pieni määrä, mutta tämä luku on kuitenkin yli kolminkertainen verrattuna Rion olympialaisiin vuonna 2016, eli pienin askelin kohti parempaa, kunnes sitten vähän isommin harppauksin. Ensi kerralla taas kohti uusia urheilun ihmisoikeusaiheita. Minä olen Tommy Lindgren, ja tämä on Älä riko urheilua -podcast [musiikkia 18 s].