Hyppää sisältöön

2: Onko Qatar viimeinen pisara?

Jalkapallon miesten MM-lopputurnaus pelataan marras-joulukuussa 2022 Qatarissa. Miksi urheilun arvokisoja on toistuvasti myönnetty ihmisoikeuksia polkeville autoritaarisille hallinnoille, ja onko ”urheilupesun” kierre katkaistavissa? Miten ihmisoikeuksia voisi vahvistaa maailman urheilujärjestöjen päätöksenteossa?

Älä riko urheilua -podcastin toisen jakson keskustelijoina ovat Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kaari Mattila, jalkapalloilija Riku Riski sekä Suomen paralympiakomitean pääsihteeri Riikka Juntunen.

Voit kuunnella Älä riko urheilua -podcastia myös mm. Spotifyn ja Applen podcasteista.

Lue podcastin tekstiversio

TOMMY LINDGREN: [musiikkia 15 s] ”Kyllä, Fifa on kansainvälinen rikollisjärjestö, mutta rakastan vain heidän tekemäänsä tuotetta niin paljon.” Näin lausui koomikko John Oliver kuvaillessaan ristiriitaa jalkapallofanin MM-kisoihin kohdistuvan rakkauden ja jalkapallon maailman kattojärjestöön kohdistuvien tunteiden välillä. Tätä hankalaa dilemmaa, jonka äärellä moni urheilun ystävä löytää itsensä marraskuussa 2022, kun jalkapallon miesten MM-kisat käynnistyvät ja pelataan Qatarissa. Ihmisoikeuksista välittävän jalkapallon ystävän tilanne on oikeastaan aika tyypillinen addiktin pulma. Tässä on nautinto, johon olen koukussa. Sen ovat vain mahdollistaneet rikolliset teot, ja nautinnon tuottamiseksi moni on saanut kärsiä. Tartutko siis kaukosäätimeen? Onko lapsuudesta asti iloa tuottaneella futisturnauksella sellainen itseisarvo, että siitä luopuminen tuntuisi isoltakin menetykseltä? Ja kun nyt pohditaan ääneen, olisiko jo neljä vuotta sitten pitänyt jättää katsomatta, kun Vladimir Putin ja hänen ystävyysmitalillaan palkitsema Fifan puheenjohtaja Gianni Infantino juhlivat saman turnauksen alkua Venäjällä? Näihin kysymyksiin kukin meistä vastaa itse, ja tässä ohjelmassa päästään toivottavasti käsiksi vielä paljon oleellisempiin kysymyksiin siitä, miksi tällaista edelleen tapahtuu, miksi arvokisoja järjestetään diktatuureissa ja ihmisoikeudet sivuutetaan, miten voisi taata, ettei näin enää tapahtuisi ja kuka tai ketkä voisivat estää sen, että urheilussa kaikki on kaupan ja rahalla voi pestä piiloon ihan mitä tahansa. Minä olen Tommy Lindgren, ja tämä on Älä riko urheilua -podcast [musiikkia 12 s]. Aiheenamme on siis Qatarin MM-kisat, mutta myös muut urheilun arvokisat ihmisoikeuksia polkevissa maissa sekä muutoksen mahdollisuus kansainvälisessä urheilun päätöksenteossa. Ihmisoikeusliiton pääsihteeri sekä urheilun ja ihmisoikeuksien asiantuntija Kaari Mattila, tervetuloa keskustelemaan.

KAARI MATTILA: Kiitos.

LINDGREN: Jalkapalloilija viimeiset viisi kautta Helsingin Jalkapalloklubia edustanut ja Qatar-kriitikko jo vuodesta 2019 Riku Riski, oikein paljon tervetuloa.

RIKU RISKI: Kiitos paljon.

LINDGREN: Sekä Suomen Paralympiakomitean pääsihteeri Riikka Juntunen myöskin lämpimästi tervetuloa.

RIIKKA JUNTUNEN: Kiitos.

LINDGREN: Mahtavaa, että olette mukana. Riku Riski, sinä olet jo aika pitkään sanonut julkisesti, että et aio katsoa näitä kisoja, et ainuttakaan ottelua. Voitko lyhyesti perustella päätöstäsi?

RISKI: No, oikeestaan tää on vaa jatkumo siihen päätöksee, et en lähteny aikoinaa 2019 alkuvuodest tais olla tää harjotusleiri siel, ni en lähteny sinne, ja sitte täs vuosie varrel on vahvistunu se ajatus siitä, et jätän ne kisat kokonaa välii myös seuraamise osalt, joten ei siin sen kummempaa. Se on ollu sellane periaatepäätös oikeestaa siit lähtie, ja siinä mä oon pysyny. Tätä tietysti kysytään paljo, ja päässy usein miettimään tätä, mut hyvä, et kysytää.

LINDGREN: Onko sitä kysytty paljon ammattikuntasi sisällä? Sinä olet ehkä varmaankin jalkapalloilijana poikkeus, jos jätät jalkapallon MM-kisat katsomatta?

RISKI: No, jonkun verran, mut ehkä enemmä ulkopuolelt. Mä oon ollu positiivisesti yllättyny siihe reaktioo, mikä tuol pukukopeis ja muual o ollu, et siel o ehkä yllättävänki paljo pelaajii, ketkä o jopa samaa mieltä ja on sanonu, et on oikeesti pistäny mietityttää nää asiat ja harkitsee myös sitä, et ei kato näit kisoi tai sit ainaki on sanonu sitä, et on menny maku taval tai toisel näist kisoist.

LINDGREN: Riikka ja Kaari, teidän ajatuksia ois mielenkiintosta myös kuulla tästä kisojen seuraamisesta. Tää voi tavallaan tuntuu vähän triviaalilta tää kysymys, että mitä me siellä kotikatsomoissa teemme, mutta se on kuitenkin ehkä sellane, joka henkilökohtasesti jokaista meitä koskettaa, kun me jonkinlaisen suhteen luomme nyt esimerkiksi näihin arvokisoihin. Mitä te ajattelette näistä yksittäisten kisakatsojien ”boikoteista”?

JUNTUNEN: Tää on sellane, missä joka ikine voi miettiä, että mitä minä haluan tehdä. Riku on tehny päätöksen kauan sitte, mutta tässä hetkessä, jos et oo aikasemmi miettiny sitä, tässä et avaanko mä sen telkkarin vai enkö avaa. Saat sen ottelun lopputuloksen tietää, kuulla jossai myöhemmi, mutta onhan se aika vahva viesti, jos meijän katsojaluvut on aika pieniä. Sen verran, että mä kans tein pientä gallupia omassa lähiympäristössä. Mä olen urheilun parissa töis, eli ihmiset todellakin seuraa jalkapalloa yhtä lailla ku seurataan montaa muutaki lajia, mutta moni aikoo jättää katsomatta. Tavallaan se, että täs kohtaa nyt mietitään, että se on pieni asia, minkä voi itse tehdä. Ja oon toki iteki miettiny paljon sitä. Mä oon tosi paljon seurannu jalkapalloo, ja sit se, että kuinka paljo MM-kisoista puhutaa etukäteen ja muuta semmosta. Mä en oo ees kaivannu sitä keskustelua. Toki mun täytyy tähän kohtaan sanoo, että mä ihan pikkasen mietin sitä, et onks se sit hyvä, et Yleltä on toimittajii siellä, mut sit mä kuulin, että tavallaan millä kulmalla Yle lähettää toimittajat sinne. Ehkä se on se, mitä me voidaan sieltä tehdä. Kerrotaan sitte joistaki asioist. Täst mä en oo vielä aivan varma, että se jää nähtäväksi sitte, että miten se siel toteutuu, mutta oma kaukkari pysyy tiukasti jossaki muualla. En aio avata telkkaria.

LINDGREN: Kaari.

MATTILA: Täs tuli jotenkin sekä Riikalta että Rikulta pari sellaista jotenkin hyvää analyysii, et toisaalt täs on tää tavallaa henkilötaso ja niin ku sä Riku sanoit, et sulle tää on sun periaate, ja mun mielestä kuka tahansa ajattelee, et itse kokee, et se on liian omaa jotenki sellasta oikeudentajua tai oikeudentuntoo vastaan katsoo tämmösiä tavallaan kisoja, joist nyt kaikki varmuudella uutisia seuraavat tietävät, et puhutaan tuhansist kuolemista ja näinpäin pois. Se ei oo enää kysymysmerkki, et onko täällä mahdollisesti vakavia ihmisoikeusloukkauksia ihan kisavalmistelujen osana, et se on tiedossa. Mun mielest se on hyvä ja kunnioitettava ikään ku valinta. No, siit tietysti seuraa se, et no joo, mikä vaikutus sil. Mun mielest sä toit tos Riikka aika hyvän ton, että on näin, että nyt yksittäisen ihmisen Suomessa katsominen ei muuta juuri as we speak työntekijöiden tai muiden sorrettujen ihmisoikeustilannetta Qatarissa, mut se näkyy niis katsojaluvuissa. Eli tavallaan tämmöst kun jotain isoo ongelmatiikkaa lähestytää, niin vaikutusketjuja on tietyl tapaa eri kohdissa. Toi on oleellinen havainto, et okei jonkinlainen viesti se on eri suuntiin, jos yhtäkkii katsojaluvut on tosi muuta kun mitä ne on ollu jonkun muiden kisojen yhteydes. Jotenkin siin tulee just se, et okei ihmiset tunnistaa ihan sen oman oikeudentuntonsa, jos näin käy, et ne katsojaluvut esimerkiks tipahtais. Vähintäänki se ois aika tervetullut sellanen tuulahdus, et okei nyt itse asias pysähdytää ajattelemaan ja koitetaa löytää semmost itselle sopivaa vaikutuskeinoo ihan yksilötasollaki, et onko se vaikka tämä sitte.

LINDGREN: Tätä on joutunu kuitenkin toimituksetki punnitsemaan, ja on näkynyt mediassa myös sellaisiakin näkemyksiä, että näistä kisoista ei pitäisi edes raportoida. On jotkut toimittajat esittäneet sellastaki ajatusta, että nämä kisat pitäisi jollain tavalla vaieta, niistä pitäisi vaieta kokonaan. Meneekö tämä tavallaan näin ison urheilutapahtuman ollessa kyseessä liian pitkälle?

MATTILA: Se on yks tosi hyvä kysymys. Siit totta kai aukee sit kysymys kaikist muista kisoista, joita pidetään vakavien ihmisoikeusloukkausten maissa samanaikaisesti tai lähitulevaisuudessa tai lähihistoriassa. Ainaki toimitukset varmaan tulee perustelemaan sen, nyt mä puhun suomalaisist toimituksis, miksi he kirjoittavat ja miksi he näyttävät lähetyksiä. Sitä ei varmaan yksikään ikään ku valtamedia voi välttää, et he joutuvat perustelee. Totta kai me saadaan se perustelu, että tämä on niin merkittävä laji ja tämä on niin seurattu asia ja et he raportoi siitä urheilun sisällöistä. Ja sit he varmasti myös nostaa, et olemme kirjoittaneet 71 kriittistä artikkelia tai haastattelua Qatarista, että tuomme monipuolisesti esiin myös ihmisoikeusongelmii.

RISKI: Sen verra voisin sanoo tohon kans, et argumentti, mitä paljon käytetään, on se, et huomio, mikä niitten kisojen ympäril ylipäänsä on, sitä voidaan sit täs vaikuttamises myös hyväks. Se on tavallaan se toinen puoli sit vähän täs, mist mainitsit, et jos jätettäis kokonaa raportoimat, sit ei raportoitais varmasti ehkä nii suoraa mistää. Täs o hyvä sauma kyl siihe, ja se on semmone yleisesti mun mielestä mä oon kuullu sitä paljo ja sitä on käytetty paljo, ja mitä mä oon miettiny, se on kyl hyvin tämmöne loogine ajatus.

JUNTUNEN: Joo ja kyse on jalkapallon MM-kisoista, jossa fokus on siinä jalkapallossa, mut sit meijän pitää myös ymmärtää, että on tavallaan se itsenäisarvo, mut sitte sil jalkapallolla on myös iso välineellinen arvo niin ku urheilulla ylipäätään vaikka siinä, et minkälaisen muutoksen se voi tehdä yhteiskunnassa. Niin karmeaa ku se onkin, et kisat on siellä, toisaalta me ei näin paljon puhuttais täl hetkellä niistä ihmisoikeuksia. Ja se, et se tulee olemaa nyt seuraavat viikot mediassa, ja ihmisil tulee olee tähä mielipide, mikä väkisinki tarkottaa sitä, et alkaa miettii myös omaa toimintaa täällä Suomessa ja ylipäätää, et mitä minä voin tehdä. Tää tuo sen asian olkkareihin, ja se on ehdottomasti minun mielest täs hyvä asia. Kaikessa kamaluudessaa myös tässä on toivottavasti sellasia, mistä seuraa sitte parempaa yhteiskuntaa, semmonen paikka, missä asioihin kiinnitetää etukäteen huomiota eikä sitte voivotella jälkikäteen, ku päätös on jo tehty.

LINDGREN: Kaari totesi jo tuossa aikaisemmin, että jos uutisia on seurannut, tiedetään, että tuhansia ihmisiä on kuollut näiden kisojen valmistelussa. Ihan tiivis taustotus vielä siihen, että minkä takia juuri näiden jalkapallon miesten MM-kisojen kohdalla ihmisoikeuksista puhutaan nyt niin paljon: Brittilehti The Guardianin 2021 julkaseman selvityksen mukaan ainakin yli 6 500 siirtotyöntekijää muun muassa Intiasta, Pakistanista, Nepalista, Bangladeshista, Sri Lankasta on kuollut Qatarissa sen jälkeen, kun maalle vuonna 2010 nämä kisat myönnettiin. Kuolleiden todellista lukua on mahdoton arvioida, sillä usein kuolinsyyt yksinkertaisesti jäävät selvittämättä, mutta puhutaan siis tuhansista kuolleista, puhutaan ihmisistä, jotka ovat työskennelleet stadionien, hotellien, lentokenttien, muiden liikenneyhteyksien työmailla, rakentaneet näiden kisojen ja samalla Qatarin valtion keskeistä infrastruktuuria. Toiveena tällä upporikkaalla pikkuvaltiolla on näiden kisojen myötä luoda itsestään moderni ja kaikin puolin houkutteleva kuva muulle maailmalle. Yksi keino tämän päämäärään saavuttamiseksi ovat nämä kisat. Totta kai Qatar tekee myös jatkuvasti tätä työtä monella muullakin rintamalla. Siirtotyöläisten lähes orjuuden kaltainen kohtelu on ehkä puhutuin Qatarin ihmisoikeusongelmista, mutta maassa on lukuisia muitakin vakavia ihmisoikeusongelmia. Naisten oikeuksia on rajattu monin tavoin, ja esimerkiksi homoseksuaalisuus on Qatarissa kriminalisoitu. Eli ongelmia riittää. Nyt pysytään Qatarissa vielä hetken aikaan, ennen kuin me ehkä laajennetaan tätä keskustelua sitte vielä suurempaan urheilumaailman vallankäytön ja päätöksenteon kehykseen. Riku, sä päätit siis jäädä pois Palloliiton organisoimalta Suomen jalkapallomaajoukkueen harjotusleiriltä Qatarissa tammikuussa 2019 eettisten syiden takia ja olet puhunut tästä päätöksestä, sen taustoista paljon. Siitä on kirjotettu paljon, ja mä haluaisin kysyä, että mitä ajattelet tuon päätöksen seurauksista nyt, kun nämä kisat käynnistyvät vajaat neljä vuotta sen jälkeen. Miltä se näyttää tästä perspektiivistä taaksepäin katsottuna?

RISKI: Kun mä vertaan sitä siihen alkuun, kun mä ajattelin, että tämä ei oo ees lähtökohtasesti mikää vaikuttamistarkotuksessa tehty päätös. Se oli ihan tämmöne henkilökohtanen päätös, minkä mä tein ja sitten se myöhemmin tuli ulos tosiaa ja näin, et minkälaine tavallaa mediamylläkkä siit sit vähäks aikaa synty. Se on henkilökohtasesti tuntunu vähän kiusalliselt, ku o ollu tavallaan siin ytimes, vaikkei ois edes halunnu, mut sit taas ku nyt kattoo jälkeenpäin kokonaisuutta, tuntuu, et on tuonu ainaki siihe isoon kuvaan sen oman pointin ja ehkä myös edistäny sitä keskusteluu urheilupiireis jollain tasol. Se on kyl ehdottomasti positiivist. Oon jälkeenpäin miettiny sitä, et jos oisin ehkä ymmärtäny nää vaikutukset sillon, oisin heti menny mediaan sanoo täst, et oisin tehny siit enemmän sellasen vaikuttamistyylisen ratkasun. Se ei kuitenkaa lähtökohtasesti ollu sitä, enkä mä ajatellu sitä siin mielessä, mut tosiaan niin ku sanoin, paljon positiivist mun mielest siit on tullu. Ja tietysti nyt kisat lähenee, ni keskustelu vaan kiihtyy ja nii edellee, mikä o hyvä, mut sitä on täs vuosien varrel mun mielest käyty hyvi ja se on lisääntyny jatkuvasti.

LINDGREN: Mä mietin, onko Riku Riskin tapaus esimerkki enemmän siitä, että me tykkäämme ihan hirveästi keskittyä aina yksilöihin ja yksilöiden tekoihin vai itse asiassa esimerkki siitä, että yksilöiden teoilla voi olla sitten kauaskantoisia seurauksia ja ihan aitoa vaikutusta siihen, että miten päätöksenteko voi muuttua. Miten Riikka itse näet urheilun päätöksentekijänä?

JUNTUNEN: Niin, urheilun päätöksentekijänä, että ne pöydät, missä minä oon mukana tekemässä päätöksiä, ne on sellasia, jos on kaksisataa jäsenmaata, jokasella on yksi ääni. Se mun yksi ääni on siellä yksi niistä kahdestasadasta, ja se on sitä demokraattista päätöksentekoa. Mä voin käydä keskusteluja myös kulisseissa ja yrittää sitä kautta vaikuttaa myös muitten ihmisten mielipiteisiin ja siihen, että miksi me olemme tätä mieltä. Sitten jos mä aattelen toisel tavalla, et yksittäinen urheilija voi oikeasti vaikuttaa paljon vahvemmin sillä yhdellä omalla äänellään, kun se tulee mediaan ja se tulee keskusteluun, ihmiset pääsee suoraan ottaa siihen kantaa aiva eri tavalla ku se minun yksi ääni siellä, joka vähän niin ku uppoaa siihe valtamereen sitte siellä. Toisaalta urheilun ja missä tahansa muussaki se päätöksentekoprosessit on pitkiä, se on demokraattista, sen pitäisi olla demokraattista ja läpinäkyvää. Ja sitten mun täytyy sanoo tähän kohtaa ehkä se, että mä toivon, et täst Qatar-päätöksest on myös opittu. Kansainvälises jalkapallossa ei enää tehdä samal tavalla päätöksiä ku mitä on tehty toistakyt vuotta sitten. Mutta se, että ku nää kisat on myönnetty 2010, sillo ei oo yhtään ymmärretty tälläsiä. Jos mä mietin Paralympiakomitean näkökulmasta, mehän ei esimerkiksi Kansainvälinen Paralympia komitea päätä, missä kisat on, vaan se päätös tehdään Kansainvälises Olympiakomiteassa. Me olemme vain sopineet, että ne kisat on samassa paikassa, ja sitä keskustelua toki käydään. Se, että mikä vaikutus mahis oli se, että kisat oli Kiinassa, päätös tehtii aiva jossai muualla. Mutta se, että mitä me sitte sille voitiin tehdä, se oli oma keskustelunsa. Mun mielestä yhden yksittäisen urheilijan itse asias sil o isompi mahdollisuus nostaa asioita esille kun sitte yhdellä kansallisella katto-organisaatiolla [musiikkia 16 s].

LINDGREN: Riku nosti tässä jo esiin sen yhden ehkä myönteisen puolen siinä, että näihin kisoihin kohdistuu huomiota, ja sitä käytetään usein argumenttina, et ainakin nyt huomio on voimakkaasti Qatarissa ja Qatarissa tapahtuvissa ihmisoikeusloukkauksissa. Mitä Kaari ajattelet siitä argumentista, et näiden kisojen tuoman huomion myötä esimerkiksi siirtotyöläisten oikeuksiin on saatu edes jonkinlaisia parannuksia? Voiko MM-kisojen seurauksena Qatarin ihmisoikeustilanne mennä parempaan suuntaan tai miten sitä mitataan?

MATTILA: Se on sellanen kokonaisuus. Siel on kaikkien eri ihmisten oikeudet, kaikki ihmisoikeudet, oli ne sitte vaikka poliittiset oikeudet, kansalaisoikeudet tyyppiä yhdistymisvapaus ja kokoontumisvapaus, jotka on Qatarissa todella huonolla tolalla. Käytännös ei oo esimerkiks mahdollisuutta muodostaa-, se on kiellettyä muodostaa ammattiyhdistysliittoja. Siel voi muodostaa tälläsiä työntekijäryhmiä. Se on pieni parannus laissa, mut ei muuta. Siel on naisten oikeudet, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöoikeudet, vammaisten oikeudet, oikeus toimeentuloon-, ihmisoikeuskehikko on tosi laaja, eli se, että nyt Qatar on ryhtynyt pienimuotosiin muutoksiin työlainsäädännössä, ne on ihmisoikeusparannuksia siinä mielessä, että tähän yhteen tiettyyn lainsäädäntökehikkoon he on tehneet muutamia parannuksia. Toimeenpano vielä puuttuu. Puuttuu näytöt siitä. Emme tiedä, onks ne lainsäädäntömuutokset miten pysyviä. Tavallaan aina, jos ihmisoikeustilannet pyrkii arvioimaan, siinä tarvitaan aika sellast laajaa analyysia. Ja se on sellanen joka ikises maassa myös Suomessa, et se ei aina etene ikään ku lineaarisesti. Se on sellane ehkä vähä harhakuvaki, et nyt siellä Qatarissa sitten ihmisoikeustilanne rupeaa paranee, kun työlainsäädäntöö on tehty kolme neljä ihan tärkeetä muutosta. Se on tosi pieni osa isommasta kokonaisuudesta. Joskus ihmisoikeudet ottaa takapakkia, niin ku tällä hetkellä tosi mones maailman maassa. Joskus ne edistyy monella rintamal yhtä aikaa. Joskus on niin, että jonkun ryhmän oikeudet ottaa takapakkia samalla ku toine menee eteenpäin, eli ihmisoikeuksii ikään ku arvioidaan siinä valtion kontekstissa, mikä se kokonaisuus siel on. Qatar on painostettu tekemään pieniä parannuksia työoikeuksien osalta. Muuta kehitystä kisoihin liittyen ei oo tapahtunu.

LINDGREN: Muutoksentekijöistä, muutoksesta kansainvälisessä urheilussa esimerkiksi Fifan kongressissa viime maaliskuussa saatiin esimerkki, kun Norjan jalkapalloliiton uusi puheenjohtaja Lise Klaveness piti hyvin voimakkaan puheen ihmisoikeuksien puolesta ja myöskin sai välittömästi tässä kokouksessa siitä kuulla ja on todennut, että se on selvästi myöskin vaikuttanut siihen, miten esimerkiksi hänelle on tälläsiä mahdollisuuksia ehkä sitten kansainvälisesti Fifassa toimia tai vaikuttaa. Onko urheilussa jotain sellasta tai urheilun johtamisen maailmassa jotain sellasta, että se ei varsinaisesti kutsu muutoksentekijöitä puoleen tai sellasta, joka hidastaa ja jarruttaa sitä kehitystä, että näkisimme enemmän Norjan kaltaisia maita, näkisimme enemmän Lise Klavenesseja?

JUNTUNEN: Mä toivoisin, että nähtäis enemmän Lise Klavenesseja, koska yks Lise Klaveness ei tee muutosta. Ja niin ku sanoin tossa aikasemmi, että siel on monta päätöksentekijää. Mä haluun myös sanoo, et mä uskon siihen järjestödemokratiaa, että kun se päätös on sit tehty, sit kunnioitetaan sitä päätöstä. Toisaalta mä oon ihan hirveän tuskastunut siihen, että muutos kansainvälisessä urheilussa on hidasta. Tekis mieli boikotoida. Tekis mieli huutaa siellä, että silmät auki. Ja toisaalta taas mä oon oppinu sen, että jos haluat, et pystyt vaikuttamaan päätöksentekoo, siel on pakko olla paikalla, siel on pakko pystyy perustelemaan ja sit siel on verkostoiduttava ja ei saa pelätä sitä kritiikkii, mitä tulee vastaan. Mut toisaalta se, että mitä tiukemmin ottaa kantaa johonki semmoseen, mistä tiedät, että tulet jäämään tällä hetkellä siihen vähemmistöön, todennäkösesti sitte jos tulee tilanne, että mietitää vaikka jonku kisojen myöntämistä Suomeen, me ei ehkä olla sillo vahvoilla. Me ymmärretää, että se, et me otetaan tähä asiaan kantaa, vaikuttaa johonki tähän toiseen asiaan. Eihän se hyvältä tunnu, mut tää on sellane, että ei täs kohtaa voi luovuttaa, mut hidasta tämä on. Tämä on ihan todella, todella hidasta. Toisaalta jos Fifa on pystyny tekemään tälläsen muutoksen, että päätöksentekijöitä on enemmän ku yks kabinetillinen miehiä, kyllä joka ikinen muuki järjestö pystyy siihen.

LINDGREN: Riku.

RISKI: Mul on Norjast ihan konkreettine esimerkki jalkapallon puolelt siit päättämisest tai miten niit päätöksii voidaa ehkä muokata tai voidaan tehä eri päätös johtuen jostai asiast. Jos oon ymmärtäny oikein, tästä Tromssan jalkapallojoukkueen tekemäst alotteest Norjan palloliitto itse asias äänesti, et onks tämmönen boikottimahdollisuus edes olemas. Okei, tulos oli, et sitä ei tehdä, mut joka tapaukses mun mielest yks merkittävä seikka siihe oli se, et kaikki seurajoukkueet myös lähti tän ratkasun taakse Tromssan tukena. Esimerkiks mun vanha seura Rosenborg ei aikonut lähtee siihen alun perin mukaa, mutta siel o vahva kannattajakulttuuri, vahva seurayhteisö, joka oli vahvasti sitä mieltä, et tää ei oo oikei, meijän pitää olla seurana näitte arvojen takana, hypätään tähän kelkkaa. Ja sit seurajohto muutti päätöstää ja oli siin takana, et-

LINDGREN: Anteeks, että keskeytin..

RISKI: Joo.

LINDGREN: ..mutta kannattajayhdistyksethän oli myöski voimakkaasti tässä käsittääkseni mukana, eli siis fanit urheilun kannattajat myös käyttivät sitä omaa vaikutusvaltaansa.

RISKI: Nimenomaan ja sit se voidaan tietysti jakaa taas pienempii yksilöihi, ja jostai se lähtee aina. Sieltäkin suunnast on iso merkitys ja vaikutusmahdollisuus olemas.

LINDGREN: Kaari, Riikka sanoi, että muutos on äärimmäisen hidasta, ja mietin, että kun me puhutaan tästä urheilun päätöksenteosta ja globaalin urheilumaailman muutoksesta, pitäisikö sitte urheilun ulkopuolisten valtiollisten toimijoiden, valtioiden välisten elimien jollain tavalla olla mukana tässä prosessissa ja vauhdittamassa sitä muutosta. Mikä rooli niillä voisi olla?

MATTILA: Jotenki ehkä se on se, mitä mä ainaki ite kaipaa vähä tähä keskusteluu. Nyt jos mä mietin ihan Suomee täst Riikan ja oikeestaa Riku sunki pohdinnasta, et tavallaan semmonen mahdollisuus jonkin lailla ehkä kollektiivisempaan päätöksentekoo, vaikkei olis joku aina laji kerrallaan. Mä ajattelen tämmöses pienes maas ku Suomi, jos on kuitenki toimiva oikeusvaltio ja paljo demokratiaa, mä oon kaivannu ulkoministeriöltä pikkase aktiivisempaa roolia. Nyt ehkä niitä vuoropuheluita on käyny tähän asti pitkälti urheilutoimet ja sit jotkut yksittäiset hassut ihmisoikeusjärjestöt patistellu ja jotkut muut järjestöt. Vähä siihen kutsuhuutoo, mitä mä oon itseki ja me järjestönä ollaan aika paljon tuotu, mä huomaan, että ulkoministeriö esimerkiks alkaa vähä niin ku reagoida. Ovat nyt järjestäneet vaikka muutamia tilaisuuksia ja näi, mut heillähän on nää edustustot ympäri maailmaa, joil ois paljon tietotaitoa ja osaamista. Mä valjastaisin heitä ny vähintäänki sitten briiffaamaan urheilujohtajia ja tietysti täällä Helsingissä ennen ku mitään kisoja on mukana, että jos on vaik jotain leiripaikkakysymyksiä, että hankkisivat sitä tietoo ja sit toki sellast ehkä jonkinlaist kansallist positiointia. Se on käynnistynyt. Mä tiedän, että tossa Valko-Venäjän jääkiekkokisojen pohdinnan yhteydessä viime vuonna vai oliks se tänä keväänä. Aika menee-

LINDGREN: Kyllä [naurahtaa] viime keväänä.

MATTILA: Se oli -22. Se oli kuluneena keväänä. Nyt on koht joulu. Suomi oli siinä valtion tasolla myöski alotteelline. He oli alotteelisena tämmöses Euroopan neuvoston päätöslauselmassa, joka oli kriittinne sitte, että kisat järjestettäisiin Minskissä, ja me tiedetään, että sil saatto olla pieni vaikutus osana muuta vaikutusrypästä, että ne kisat sit lopulta Kansainväline Jääkiekkoliitto päätti siirtää Minskistä sitte tuli Tampereelle ja sinne Riikaa. Mutta kyl mä kattosin vähän sitä viranomaisten toimijuutta. Suomessa se ois helppo petrata. Se, mitä sit tapahtuu YK:n tasolla on myöski jossain määrin ollu erikoista, et tavallaan urheilumaailma on saanu operoida niin vapaasti vähä omalakisesti. Siel on ikään ku Kansainvälise Olympiakomitean omia sääntöjä ja omaa peruskirjaa, mutta kuitenkin meil pitäs olla hyvin selkee se, että valtioiden välinen YK pistää myös urheilun kansainväliset toimijat kehikkoon ja ikään kun on siellä yläpuolella. Tällänen ajatus vähän niin ku, et urheilu on maailmanvalta sinänsä, siitä mä toivosin, et päästäs eroon yksinkertasesti. Se pitää yllä osittain näin ongelmallisia asioita, mitä nyt tällä hetkel kuitenki kansainvälises urheilus tapahtuu.

LINDGREN: Riikka, halusit kommentoida.

JUNTUNEN: Joo. Mun piti kommentoida toho ulkoministeriörooliin ensimmäisenä. Mul on itsellä tosi hyvä kokemus siitä, minkälaista yhteistyötä tehtiin ennen Pekingiä ja nimeomaa siitä, että ku tiedostettiin, että se voi olla urheilijoille tosi tiukka paikka, ku aletaan tenttaa ihmisoikeuksista ja sinä et ole sitä päätöstä tehny ja tavallaa, et meet Kiinaa ja mitä sä voit siellä sanoa. Tälläsii mitä tuli urheilijoilta, ja käytiin tosi hyvää keskustelua ulkoministeriön kanssa ja myös urheilijoitten kanssa, et prepattiin, et on turvallinen olo siltä osin, että oot saanu kysyä kaiken, mitä haluat tietää etukäteen ja saat asiantuntijoilta sekä sielt Pekingin päästä, mut sit myös tääl Suomessa. Ehdottomasti tällä kokemuksella voisin sanoo, et tätä yhteistyötä pitäis tehdä paljon enemmän sekä Olympiakomitean, ulkoministeriön, mutta laajemminkin ei pelkästään siis urheilussa, mutta muittenkin kansalaisjärjestöjen kanssa. Ehkä enemmän tähän, ku sanoit, et urheilussa o oma laki, ni todellakin on ja me luetaan sitä peruskirjaa niitä kappaleita, mitkä meidän mielestä juuri sillä hetkellä näyttää hyvältä ja sillon kun se tuntuu hyvältä. Ei me myöskää niitä omia peruskirjoja noudateta. Se on niin hieno, mutta niin kaukana siitä, että oikeasti sen mukaan sitte toimittaisiin. Täs ois tosi iso pohdinnan paikka koko urheilun kansainvälisellä toimijakunnalla, että me ei olla uskottava toimija enää kauheen pit-, okei, tietysti täytyy muistaa, että yhteiskunnat o erilaisia, mutta minun silmissä urheilu ei enää ole uskottava toimija, koska me ei itekää noudateta niit meidän itse tekemiä sääntöjä [musiikkia 15 s].

LINDGREN: Riikka Juntunen, sä olit Suomen Paralympiakomitean pääsihteerinä paikan päällä Pekingissä kannustamassa suomalaisia vammaisurheilijoita talviparalympialaisissa viime talvena. Nostit esiin tän dialogin ulkoministeriön kanssa. Kiinan ihmisoikeustilanne on tunnetusti surkea. Siellä on monia äärimmäisen vakavia ihmisoikeusongelmia. Uiguuriväestöön kohdistuu vakavii ihmisoikeusloukkauksii. Joidenki arvioide mukaa kyseessä voi olla jopa kansanmurha. Oliks nää asiat sulla mielessä henkilökohtasesti ja tuntuiko näihin kisoihin lähteminen erilaiselta kuin aiempiin paralympialaisiin osallistuminen esimerkiksi?

JUNTUNEN: Tuntui ja mehä tehtii päätös meijän puhejohtaja ei lähde, että sinne lähtee vain yksi ihminen. En tykännyt lähteä sinne. Olin siellä sitä varte, et siel oli ne meijän suomalaiset urheilijat. Mä olin paikan päällä siin vaiheessa, ku Kansainvälisen Paralympiakomitean puheenjohtaja Andrew Parsons huutaa avajaisissa: ”we want peace”, ja me kuultiin se stadionilla, missä siis ei ollu kiinalaisia juuri ollenkaan, koska korona, mutta tämä ”we want peace” ei kuulunut siis kellekään siellä missään telkkareissa. Mikrofonit mykisty siinä kohtaa. Ja se oli silmien avaaja siin hetkessä, koska sinä päivänä, ku suomalaiset urheilijat lensi, Venäjä hyökkäs Ukrainaan siis aivan samana päivänä. Se oli ihan käsin kosketeltavaa. Venäläiset urheilijat oli kisakylässä. Eihän ne päässy sielt mihinkää. Oli päätetty, et ette saa osallistua. Ja ne urheilijat on siinä koko ajan tekemisissä toinen toistensa kanssa, ja toisil vaa sanotaa, et nyt te ootte out täältä. Ja siinä, että ensin siis Kansainvälinen Paraolympiakomiateahan päätti, että ei ku kyl ne saa urheilla ja sitten ihan hirveä painostus lähti jäsenmaista, jonka jälkee 48 tuntia ja päätös oli pyörtyny täysin toisin päi, että Valko-Venäjä ja Venäjä on ulkona. Mutta se, että edelliset kisat Tokiossa, mahtava WeThe15-kampanja, joka nostaa esille miljardi ihmistä, joilla on joku vamma. Tää koko kampanja loisti poissaolollaan, vaiks tän piti olla IPC:n kymmenen vuoden kampanja, joka tulee näkymään kaikissa kisoissa. Se tulee näkyy seuraavan kerran Pariisin kisoissa, mut se nyt näist yksistä jäi pois, eikä siin tarvii olla ihan semmonen Sherlock Holmes ymmärtääkseen, että sehän on sen paikallisen kisajärjestäjän ihan ehdoton kielto ollut, että täällä ei aleta mitää ihmisoikeuskampanjaa tässä samalla tekemään. Ja sen ku näkee siel paikan päällä, missä se on, missä tämä asia on täällä. Me ollaa vammasten ihmisten kisoissa ja me ei saaha puhuu siit asiast ollenkaa. Onha se aivan naurettavaa. Mä voin sanoo täs, et vaik mua turhauttaa moni asia, onhan tää ihan bensaa itelle siihen, että tätä työtä pitää jatkaa. Semmonen, että vaiks mua harmitti mennä sinne, vaiks joka päivä mun naamaa kuvataa ja kaikkee. Mua ei oo varmaa ikinä kuvattu mihinkää niin paljon, ku siel sä et päässy mihinkää liikuu ilman, et sua koko aja tiedettii, mis sä meet. Se, että niin no tällä laillahan tätä jengii tääl seurataan, ja me oltiin kuitenki ne hyväosaset. Mut yhtä lailla se, että se oli se paikka, missä me päästii niit-, koska siis kaikki päätöksentekijät asuu samassa hotellissa, niit keskustelui käytiin siel todella paljon. Ainoo vaa, et talvikisat ja siel o vähä vähemmän esimerkiks Afrikan maita mukana, mut kylhän tää Venäjä-Valko-Venäjä-tilanne oli aivan päivänselvää siellä oleville ihmisille sitte yhdessä.

LINDGREN: Riikka viittas siihen, että jonkinlaista muutosta avoimempaan suuntaan on esimerkiksi maailman jalkapalloliitto Fifassa tapahtunut, mutta sit samaan aikaan esimerkiksi nykyinen Fifan johtaja Gianni Infantino asuu kirjaimellisesti Qatarissa. Hän on muuttanut Qatariin asumaan, ja varmasti edelleen on paljon ongelmia myöski tässä päätöksenteossa. Saudi-Arabia hakee vuoden 2030 jalkapallon MM-kisoja. Qatar on ilmoittanut jo, että aikoo hakea vuoden 2032 kesäolympia- ja paralympiakisoja. Onko mitään merkkejä siitä, et nyt 2020-luvulla me olemme tilanteessa, jossa nyt tulee arvokisoja Pariisissa, Pohjois-Amerikassa, ehkä tämmönen pieni hengähdystauko, mutta voi olla, että sit ku tämä vuosikymmenen tästä on vierähtänyt, edelleen nämä valtavasti rahaa syytävien öljyvaltioiden kisat esimerkiksi arvokisat niitä tullaan jatkossakin näkemään. Viittaako mikään siihen, että autoritaaristen hallintojen kuristusote urheilusta vähän niin kun höllääntyisi? Kaari.

MATTILA: Se on liian yksinkertanen kysymys. Tää operointi tapahtuu nii monella osa-alueella. Tää oli erittäin hyvä esimerkki, mitä sä Riikka kerroit tosta Pekingistä ja muistutit siitä, että nimenomana Pekingin kisat ja Venäjän hyökkäyksen ajoitus niihin, siinä oli tämmöstä kulissien par excellence esimerkkiä, että tosiaankin urheilu on politiikkaa eikä vain jotain vähän politiikkaa, vaan se on tällä hetkel ihan geopoliittisen keskustelun ytimessä. Eli tietyl tapaa nää olympia-ajotukset ja Ukrainaan Venäjän laiton hyökkäys-, vaikea sanoa. Tämä tulee heijastelemaa myöski laajempia tuulia siitä, miten käy koko kansainväliselle monenkeskiselle järjestelmälle. Täs on trendejä ja vastatrendejä, et tällä hetkel tosiaa ihmisoikeuksiin koko järjestelmään kohdistuu ennen näkemätön paine erityisesti Kiinan, Yhdysvallat edellisen hallinnon aikana, Brasilia edellisen hallinnon aikana. Täl on voimakkaita tendenssejä vesittää koko kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää, eli se on se konteksti, missä nyt katsotaa, mitä tapahtuu sitten urheilulle, jossa juuri näyttäisi olevan ollut ainakin just jonkinlaine tällane momentum, et herätään ihmisoikeuksiin ja herätään siihen, et tosiaankin kukaan ei voi nyt enää väittää ettei urheilu ole politiikkaa. Tässä ollaa vähä nyt ei nyt titaanien taistossa, mutta paradigmojen ja niistä seuraavien todellisten, mitkä voimat ikään kun esimerkiks YK:ssa vahvistuu tai heikkenee, että ollaanko monikeskisen kansainvälisen sopimuspohjasen järjestelmän-, voittaako se järjestelmä. Ja siks tätä ei voi tätä urheilua erottaa täst kehikost, mut mä ajattelen, et jos toivomme ja uskomme, et monenkeskinen järjestelmä ei heikenny, vaan vahvistuu, silloin se tarjois ikään ku urheilumaailmalle niille liitoille, jotka kuitenki on siel aika keskeisii toimijoita ja Kansainvälinen Olympiakomitea sitä tavallaan selkänojaa yrittää sitä omaa työtää. He on tehneet nyt erilaisia linjauksia nii Fifa ku KOK:kin, jotka on ihan hyviä ihmisoikeuksien tavallaan vähän sitä petraamista, et meil on nyt näitä meidän ihmisoikeuslinjauksii. Se on hyvä asia, mut lähdetäänkö niit toteuttamaa ja toimeenpanemaan, siihen varmasti tulee heijastumaan tää yleinen kansainvälispoliittinen tilanne. Ja sit se on myös tekninen kysymys. Nää organisaatiot eivät voi muuttuu ilman osaamista, ja se ei voi tarkottaa, et sinne tulee joku puolipäiväinen human rights adviser tai vammaisten oikeuksien osaaja tekee 15 prosenttia oman viestintäduuninsa ohella jossain kansainvälises liitos, vaan se tarkottaa merkittävää rahallista panostusta siihen, et tulee koulutusta, substanssiosaajia. Vasta silloin nämä organisaatiot voi alkaa sillä taval tosissaa muuttua.

LINDGREN: Näin lopuksi haluaisin nimenomaan kiinnittyä näihin pieniinkin toivon pilkahduksiin ja Riku, sulta voisin kysyy viel, et sä oot ollu urheilijana mukana esimerkiks Ihmisoikeusliiton Team Human Rights -vaikuttajaryhmässä. Team Human Rights on virallisesti syksyllä 2021 perustettu, mutta jo vuodesta 2020 kokoontunut tällä hetkellä 12-henkinen ryhmä nykyisiä ja entisiä urheilijoita, jotka on halunnu toimia aktiivisesti yhdessä Ihmisoikeusliiton kanssa ihmisoikeuksien puolesta. Miksi sinä halusit siihen ryhmään mukaan?

RISKI: Mulle se oli ennen kaikkee mahdollisuus oppii uutta ja olla osa tätä tavallaa, mitä Kaariki mainitsi, tätä muutost, mikä täs urheilus on mun mielest selvästi näkyvissä. Ja ne urheilijat, ketä siin on mukan eri lajeista eri taustoi, on hieno kuulla heidän kokemuksia ja tavallaa heijän kanssa keskustella täst asiast ihan ylipäänsä. Ja sitte tietysti haluun myös tavallaan olla esimerkkinä nuoremmille, että ehkä semmone käsitys, mikä saattaa viel olla, ittelläniki oli ehkä jossai vaihees vallalla, et varsinki nuoremmat urheilijat ne haluun vaan keskittyy urheiluu, ku miettii itte, ku oli 15–16-vuotias, ei halunnu tehä mitää muuta ku juosta pallon peräs ja mahdollisimman nopeesti edetä mahdollisimman korkeel tasol. Se on varmasti vieläki tavotteellinen urheilu hyvä, mut noista keskusteluist, mitä mullaki o esimerkiks ollu näitte nuorten lupaavie urheilijoitte kans, kyl niil on myös muut asiat mieles ku pelkästää se niitte oma kehittymine ja niitte oma laji. Ne haluu, et se urheilu on tavallaan kokonaisuutena semmonen hyvä ja positiivine asia, niin ku just puhuttii, eikä näitten eri ongelmien tavallaan tämmöne pelikenttä, mis voi tehä mitä vaa ja mis ei oo mitää sääntöjä, et se peli on rumaa. Nää on tiedostavii ja tietää ne ongelmat ja haluu olla osan tekemäs sitä muutost. Siin mieles tää trendi, mikä on meneillää, jo nyt näyttää hyvält ja varmasti tulevaisuudes näyttää viel paremmalt.

LINDGREN: Kaari.

MATTILA: Joo, mä aattelen, et se auttais tosi paljon urheilutoimijuutta ja -yhteisöä, jos tää kysymys kansainvälisest urheilusta ja ihmisoikeuksista se laajentuis siitä, et missä kisat tai leirit järjestetään, et voiko järjestää diktatuureissa vai ei ja toivottavasti ei, ihmisoikeuksien siihen luonteeseen. Ja seki vaatii sitä ymmärryst ja se liittyy vähä ehkä, mitä puhuitte siit yhteiskunnallisest muutoksesta, et mä ajattelen, että ihmisoikeudet todentuu ensinnäki niitte luonne on, et ne todentuu kansallisesti. Ja se tarkottaa yhtä lailla Suomessa lapsen oikeuksia urheilussa kuin rasismiin tarttumista ja puuttumista jämäkästi lain mukaisesti, urheilussa sitä, pääseekö vammaiset esteettömämmin kuin nyt Suomessa. Ja tällästen esimerkkie jako, jos ja kun siel tapahtuu toivottavasti positiivista kehitystä yhden maan tasolla, oli se sit Suomi tai Iso-Britannia tai Uganda, näiden jakaminen siel kansainvälisel tasolla olisi myös sitä eteenpäin vievää ja kohti sitä, että urheilu voisi ottaa ehkä jopa jonkinlaista leadia. Mä uskosin, et vammaisten oikeuksien osalta tää WeThe15 on ollu tosi positiivinen asia. Sitä soisi laajennettavan, ja siellä saattas löytyy sellast esimerkillisyyttä jopa muille yhteiskunnan sektoreille, mitä sä tossa Riikka hahmottelet. Sit ehkä urheilu voisi ottaa sitä roolii, mitä he tavallaa toivoo, et heil ois, mut siihen ei oikee oo vielä lunastuksia. Ja sit hyvin konkreettisel tasolla Suomen Voimisteluliitto ajoi kansainvälisellä liittotasolla sitä, että tavallaan lapsen ikäraja oikeesti nousisi sinne 18:aan, et tuolla kansainvälisis kisoissa ei olisi aikuisten sarjoissa lapsia. Se on hyvin konkreettinen ihmisoikeusteko. Tän tyyppiset on osa sitä eteenpäin menoa.

JUNTUNEN: Yks tämmöne kansallinen juttu tähän näi. Tosi pieni, mut iha jo se, että Suomes käydää ja me istutaa saman pöydässä ääressä on urheilujärjestö ja Ihmisoikeusliitto, tää ei oo ihan tavallista kansallisestikaan, mut ei ainakaa kansainvälisesti. Jotenki mä toivon myös, että tämä on se sitte yks kahdentoista hengen urheilijaporukka, mutta ylipäätään se, et me ollaa ymmärretty, et me ollaan vahvempia yhdessä, et Ihmisoikeusliitto hoitaa omaa rooliaan, urheilujärjestöt omaansa, mut sitte ku me oikeesti halutaan tehdä jotai eri tavalla, meijän pitää tehä se yhessä.

MATTILA: Eli Riikka ja Riku ja me ja liuta muita meil on ilmeisesti jotai yhteisiä hommia sitte isomminki tiedossa.

LINDGREN: Jotain yhteisiä hommia on ehdottomasti tekeillä. Käykää tutustumassa alarikourheilua.fi-sivustoon. Käykää tutustumassa wethe15.org-sivustoon ja tähän hienoon kampanjaan myöskin. Tässä vaiheessa on aika kiittää teitä kaikkia keskustelusta. Kiitos Riikka, Riku ja Kaari [musiikkia 6 s]. ”Loppu diktatuurien tukemiselle urheilussa” tämä on otsikkona marraskuussa 2022 julkaistussa Ihmisoikeusliiton urheilijaryhmä Team Human Rightsin kannanotossa. Yksi tämän kannanoton allekirjoittajista Tim Sparv kirjoitti Players’ Tribune -julkaisun vaikuttavassa Qatar-esseessään näin: ”Uskon, että muutoksen on tapahduttava alhaalta ylöspäin. Jos emme herää, voimme joutua todistamaan lisää päätöksiä, jotka kirjaimellisesti tappavat ihmisiä.” Niin, kunpa vain Qatar -22 olisikin kolminkertainen päätösvihellys aivan liian pitkän lisäajan päätteeksi ja edessä olisi uudenlainen urheilun maailma, jossa ihmisoikeuksia ei jyrätä rahan ja vallan väärinkäytösten jatkuessa. Ensi kerralla aiheenamme on tasa-arvo urheilussa. Silloin kysymme muun muassa määrittääkö sukupuoli yhä urheilun arvon. Pysytään valveutuneina. Minä olen Tommy Lindgren, ja tämä on Älä riko urheilua -podcast [musiikkia 14 s].


Jaa somessa:

Ylös