8: Saako urheilussa oikeutta?

Häirintä on eri laeissa kielletty syrjinnän muoto, joka on varsin yleistä urheilussa. Tuntevatko urheilun vastuutahot lakia riittävästi? Mikä on lainsäädännön ja urheilun omien kurinpitojärjestelmien suhde? Ja miten voitaisiin varmistaa, että kaikki oikeusloukkausten uhrit saavat oikeutta?

Urheilun sisäisen kurinpidon mahdollisista riskeistä ja oikeuden toteutumisesta keskustelevat Ihmisoikeusliiton pääsihteeri Kaari Mattila, Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston ylitarkastaja Matti Jutila sekä ex-huippujalkapalloilija ja nykyinen jalkapallovalmentaja Linda Ruutu. Puhelinhaastattelussa myös oikeustieteen tohtori Jaana Paanetoja.

Voit kuunnella Älä riko urheilua -podcastia myös mm. Spotifyn ja Applen podcasteista.

TEKSTIVERSIO

TOMMY LINDGREN: Kesällä 2021 jalkapallon naisten pääsarjan Kansallisen liigan ottelussa Ilveksen ja HJK:n välillä Ilveksen joukkueen päävalmentajan kuultiin TV-lähetyksessä asti syyllistyvän seksuaaliseksi häirinnäksi luokiteltavaan kielenkäyttöön omaa pelaajaansa kohtaan. Asiasta uutisoitaessa seura totesi alkuun julkisesti, että valmentaja käytti erittäin asiatonta ja seuran arvojen vastaista kieltä, mutta kiisti kielenkäytön kohdistuneen yksittäiseen pelaajaan. Kansallinen liiga vei tapauksen Palloliiton kurinpitoon, kurinpitovaliokunta antoi valmentajalle kolmen ottelun rangaistuksen ja lopulta seura myös siirsi hänet muihin tehtäviin. Sosiaalisessa mediassa naisten jalkapallomaajoukkueen Helmareiden kapteeni Tinja-Riikka Korpela lausui maajoukkueen pelaajien puolesta näin: ”Olemme koko joukkue tästä käytöksestä hyvin järkyttyneitä, ja nimenomaan h-sanan käytöstä alaikäistä pelaajaa kohtaan. Tätä seuran suhtautumista on vaikea ymmärtää, asiaa vähätellään ja käytännössä asia jopa lakaistaan maton alle. Valmentajan pelaajaan kohdistama halventava kielenkäyttö on sellainen asia, että pelkkä anteeksipyyntö ei ole riittävä asian käsittelyyn. H-sanaa ei voi käyttää niin sanotusti vain kirosanana, varsinkaan, kun se osoitetaan naiselle tai jopa alaikäiselle tytölle”. Tämä on vain yksi tapaus viimeisen parin vuoden ajalta, jossa häirinnästä, tässä tapauksessa seksuaalisesta häirinnästä urheilussa on uutisoitu isoin otsikoin. Ja kuten niin moneen muuhunkin häirinnän tapaukseen, siihen tuntuu sisältyvän sama kaava. Kun häirintä tulee julki, ensireaktiona urheilun vastuutahot osittain kiistävät ja vähättelevät tapahtunutta, tai vetoavat puhtaasti urheilun sisäisiin kurinpitomekanismeihin. Urheilu on rikki, jos sen parissa ei puututa häirintään ja väkivaltaan kaikissa tilanteissa. Tämä on podcastsarjamme viimeisen jakson aihe. Muutos kohti turvallisempaa urheilumaailmaa, jossa kaikkien oikeudet on turvattu, edellyttää, että urheilujärjestöt puuttuvat kaikenlaiseen häirintään ja edistävät itsemääräämisoikeutta kunnioittavaa toimintakulttuuria, että valmentajat ja ohjaajat puuttuvat esimerkiksi loukkaavaan kielenkäyttöön ja välttävät itse stereotypioiden tekemistä, ja että työnantajina järjestöt tunnistavat lain velvoitteet häirintään puuttumiseksi. Mitä tämä kaikki tarkoittaa urheilun ja liikunnan arjessa? Kenellä on vastuu muutoksen tekemisestä ja millaisena urheilun ja yhteiskunnan suhde kurinpitoasioissa näyttäytyy, kun urheilijan, valmentajan tai kenen tahansa muun oikeuksia urheilun parissa loukataan? Minä olen Tommy Lindgren, ja tämä on Älä riko urheilua -podcast.

[musiikkia]

TOMMY LINDGREN: Tervetuloa mukaan, Ihmisoikeusliiton pääsihteeri sekä ihmisoikeuksien ja urheilun asiantuntija Kaari Mattila.

KAARI MATTILA: Kiitos.

TOMMY LINDGREN: Tervetuloa, entinen huippufutaaja, nykyinen jalkapallovalmentaja Espoon palloseurasta sekä Ihmisoikeusliiton vaikuttajaryhmä Team Human Rightsin jäsen, Linda Ruutu.

LINDA RUUTU: Kiitos paljon.

TOMMY LINDGREN: Sekä tervetuloa myöskin yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston ylitarkastaja Matti Jutila.

MATTI JUTILA: Kiitos.

TOMMY LINDGREN: No niin, mennään asiaan. Mahtavaa, et te ootte kaikki paikalla, tästä tulee taatusti mielenkiintoinen keskustelu. Voitais aloittaa jälleen hieman määritelmistä. Häirintä on eri laeissa kielletty syrjinnän muoto, mutta voitko, Matti, alkuun hieman tarkemmin avata, mitä häirinnällä tarkoitetaan, millaisia muotoja se voi saada?

MATTI JUTILA: Yhdenvertaisuuslain kieltämää häirintää on tällainen nöyryyttävä, loukkaava, ihmisarvoa alentava käyttäytyminen, jolla luodaan jollain tapaa uhkaavaa, vihamielistä, ihmisarvoa loukkaavaa ilmapiiriä. Ollakseen yhdenvertaisuuslain kieltämää häirintää, niin sen loukkaavan käyttäytymisen täytyy liittyä johonki kiellettyyn syrjintäperusteeseen, kuten ikään, alkuperään, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen. Eli malliesimerkkejä olis tällaset rasistinen, homofobinen, ableistinen eli vammaisvihamielinen häirintä, loukkaava käyttäytyminen, joka liittyy näihin syrjintäperusteisiin. Mut tän lisäks sitten tasa-arvolaissa on sukupuoleen perustuvaa häirintää, joka on hyvin samanlaista, siinä vaan syrjintäperusteena on sukupuoli, sukupuolen ilmaisu, sukupuoli-identiteetti. Tasa-arvolaissa kielletään myös seksuaalinen häirintä, joka on siis sellasta enemmän seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaavaa käyttäytymistä, ja sitten työlainsäädännössä on myös sitte omia määritelmiä häirinnästä, ennen kaikkea tällasesta uhkaavasta, loukkaavasta käyttäytymisestä työelämästä.

TOMMY LINDGREN: Voitko vielä vähän tiiviisti avata sitä, et millasis häirintätapauksis nimenomaan yhdenvertaisuusvaltuutettu esimerkiks urheilun parissa nyt vaikkapa toimii, kun taas sitten milloin asia kuuluu tasa-arvovaltuutetulle? Koska julkisessa keskustelussahan nämä usein menevät ehkä vähän sekaisin. Eroa yhdenvertaisuusvaltuutetun ja tasa-arvovaltuutetun välillä ei välttämättä ihan hahmoteta.

MATTI JUTILA: Pääsääntö on se, että jos syrjintä tai häirintä liittyy sukupuoleen, sukupuolen ilmaisuun, sukupuoli-identiteettiin, ne kuuluu tasa-arvovaltuutetulle, jos se liittyy mihinkään tahansa muuhun syrjintäperusteeseen, eli juurikin alkuperä, ikä, kansalaisuus, tän tyyliset asiat, niin sillon se kuuluu meille. Seksuaalinen suuntautuminen on myös yhdenvertaisuuslain kieltämä syrjintäperuste, että ku useasti puhutaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä, niin niistä tavallaan se sukupuoli kuuluu tasa-arvovaltuutetulle ja seksuaalivähemmistöt sitten yhdenvertaisuusvaltuutetun puolelle. Mutta yhteydenotossa ei pidä olla huolissaan, että meneekö se varmasti oikein, että kyllä me sitten aina ohjataan yhteydenottoja oikeaan paikkaan, jos tulee toisen valtuutetun toimivaltaan kuuluva asia meille.

TOMMY LINDGREN: Kyllä, ja tässä tuli jo heti hyvä ja oleellinen asia, johon varmaankin palataan tässä myöhemmin, eli yhteydenotot mainittua. Niitä varmastikin urheilun parista myöskin molemmille viranomaisvalvojille toivotaan enemmän. Kaari, häirintää, seksuaalista ja sukupuoleen perustuvaa häirintää sekä myös ihan fyysistä väkivaltaa eri muodoissa ilmenee urheilussa. Tää tiedetään, ja täs ohjelmassa yritetään nyt avata sitä, et millä eri tavoin näit ongelmia vois ehkästä, kenen vastuulla niihin puuttuminen on. Suomen urheilun eettisen keskuksen vuonna 2020 tekemä tutkimus seksuaalisesta ja sukupuoleen perustuvasta häirinnästä urheilussa on edelleen yks tämmösii harvoja tällä alueella, ihmisoikeuksien osa-alueella tehtyjä selvityksii. Mitä sen tuloksista tiedetään, millasia kysymyksiä se tutkimus toisaalta myöskin herättää?

KAARI MATTILA: Joo, se SUEK:n tutkimus seksuaalisesta ja sukupuoleen perustuvasta häirinnästä muutama vuosi sitten, se oli sillä tavalla tärkeä selvitys, on sanottava, että sen vastausprosentit oli melko alhaisia ja myöski se käsitteli ainoastaan kilpaurheilua, elikkä tällast jo aika korkean tason urheilua ja pientä ikäsegmenttiä. Mutta mä sanosin, et tulokset on suuntaa-antavia laajemminkin urheiluun ja mahdollisesti liikuntaharrastuksiin. Siinä kiinnitti huomiota se, tietysti se korkea määrä. No, se on jossain määrin rinnasteinen muuhunkin yhteiskuntaan, elikkä kaikkiin sukupuoliin, mutta sen tutkimuksen mukaan erityisesti naisiin, naisiksi itsensä kokeviin kohdistuu huomattavan paljon seksuaalista häirintää tai sukupuoleen perustuvaa häirintää, samoin ku seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Ja sitten siinä mun mielest tärkee havainto oli myöskin, et mitä kovemmalla kilpatasolla ihminen urheilee, niin sitä alttiimpi hän on tällaselle häirinnälle tai myöski seksuaaliselle ahdistelulle. Se on tietysti sillä tavalla aika huolettavaa, koska siel ollaan niin paljon siellä valtasuhteiden piirissä, koska kun on kovasta kilpailusta kysymys, jossa sekunnit ja metrit ja ynnä muut ratkasee, niin ne urheilijat on aika alisteisessa asemassa pahimmas tapauksessa. Ja sit toki aika huolestuttavaa oli se nuorten, lasten, nimenomaan alaikäisten, siltä osin ku tässä tutkimuksessa oli muistaakseni 16-18-vuotiaita niin kokema tosi korkea prosentti niistä, jotka kokee seksuaalist häirintää sekä tytöt että pojat. Ja sit vielä mä nostan yhen, eli kuten muuallaki yhteiskunnassa, vähemmistöihin kuuluvat urheilijat, ei vaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, mut vaikka ruskeat ja mustat urheilijat ja naiset, niin tavallaan tämmöset vähemmistöstatuksen risteymä sukupuolen kanssa, niin altistaa tän tutkimuksen mukaan seksuaaliselle ja sukupuoliselle häirinnälle aivan erityisesti. Mut lisää tutkimust kyl tarvittais vähä laajemmilla otannalla ja paremmalla vastausprosentilla ja vielä muita ikäsegmenttejä, tällasii havaintoja ehkä siitä.

TOMMY LINDGREN: Millasia ajatuksia, Linda, sulla heräs tän SUEK:n tutkimuksen tuloksista ja ehkä tästä Kaarin yhteenvedosta myöski siitä, et mitä asioita siihen sisälty? Mut sä oot varmasti myöski perillä siitä tutkimuksesta ja oot siihen tutustunut.

LINDA RUUTU: Joo, aika samoil linjoil, mitä Kaariki tos kuvas. Toki sillon ku se tuli julki, niin ei se nyt valitettavasti ihan hirveesti yllättäny, et mitä lukui sielt tuli. Toki iteki urheilumaailmas pitkään toimineena ja naisena, niin kyl mä sanon, et muutosta on tapahtunut, mut se, ehkä varsinki sellanen naisten vähättelyn määrä nyt on varsinki aikasemmin ollu todella korkee, ja edelleen sitä tapahtuu jonku verran, onneks se on menny parempaan suuntaan ja toki muitakin häirinnän muotoja sit ilmenee. Edelleen siin on tekemistä, et kuinka hyvin urheilun parissa toimivat ihmiset ymmärtää näit teemoja. Varmasti siinäki on tapahtunu kehityst, kyl mä sanoisin, et ainaki oman kokemuksen mukaan ihmisil on parempi ymmärrys nykyään ku ehkä 10 vuotta sitte näistä teemoista, mut sit edelleen tulee hämmentävän tai liian usein tälläsii, no just vaikka tiettyjen sanojen käyttöö, mikä on siit omasta näkökulmasta ihan käsittämätöntä, et kuitenki niist asioist on puhuttu ihan riittäväl tasolla, ni joku H-sana tai N-sana tai homofobiset termit ei vaan kerta kaikkiaan sais kuuluu kenenkään ihmisen sanavarastoon, niin siinä mielessä se osa siitä on vähän hämmentävää, et miten edelleen ollaan siin tilanteessa, et jotkut ihmiset kokee, et on OK käyttää vaikka tollasii termejä.

TOMMY LINDGREN: Niin, ja säki oot kilpaillu jalkapallossa ihan sillä korkeimmalla kansallisella tasolla ja tämäkin tapaus, johon tossa alussa viittasin, tapahtui nimenomaan siis pääsarjatasolla, julkisella areenalla, vielä televisioidussa tapahtumassa. Se tuntuu aika käsittämättömältä, että miten tämä voi olla mahdollista 2020-luvulla, mutta niin kuitenkin on. Onks tässä todellisuudessa, mitä Kaari kuvas nimenomaan siitä huippu-urheilun ytimessä kun ollaan ja on jotenkin niin kovasta kilpailusta ja tiukasta väännöstä, hiearkkisista asemista, valtasuhteista kyse, onko se, tuntuuko se siltä, että nimenomaan urheilun maailmassa on yhteiskunnan ehkä muihin osa-alueisiin verrattuna jotain sellasta siinä koko asetelmassa ja ilmapiirissä, joka ehkä altistaa sille, et sit tällasta voi edelleen tapahtuu?

LINDA RUUTU: Niin, vaikee ehkä sanoo tosta sit toisaalta. Ainaki mä oon ite kokenu myös, et urheilu on ollu tietyl taval myös semmonen tosi turvallinen paikka itelle. Toki on varmaan saanu toimii ympäristöissä, missä se on, tai missä on ollu erityisen turvallinen ilmapiiri ja noi asiat on tiedostettu aika hyvin, et en mä väitä, että niin on kaikkialla. Mut ehkä tohon, mitä kuvasit äsken, ni vielä se, että kun sit joskus käytetään vaik argumenttia, et ku tunteet on pinnassa pelin aikana tai et sit sielt suusta saattaa tulla ihan mitä tahansa, ni se on must aivan käsittämätön argumentti. Kuitenki iteki pelanneena sekä tilanteissa, jois tunteet on korkeella ja valmentajana tilanteis, jois tunteet on korkealla, ni ei se poista sitä, et sit on vaan tietty raja, minkä yli ei mennä. Tavallaan, et jos se on ees mahdollista, et voi käyttää tollasta kieltä tai halventavii tai loukkaavii termejä, ni se kertoo jo jotain siitä, että mitä ajattelee vaik yhdenvertaisuus tai ihmisoikeuksista ylipäänsä. Oon mä iteki saanu keltasia kortteja vaik siitä, et oon tuomarille naputtanu jostain tuomiosta, mut ei tulis mieleenkään, et sielt tulis jotain halventavii termejä siinä vaiheessa.

TOMMY LINDGREN: Kyllä, ja sit kuitenkin me nähdään sitä esimerkiks, että urheilutapahtumissa esimerkiksi katsomoissa kannattajien käyttämä kielenkäyttö edelleen menee monienkin rajojen yli, oikein reippaasti, ja siihen ei välttämättä vielä tänäkään päivänä ihan osata puuttua. Matti, mitä pitäisi tapahtua, jos ollaan urheilutapahtumassa ja katsomossa käytetään vaikkapa homofobista, transfobista, seksististä kielenkäyttöä, ihan avoimesti, julkisesti huudoissa, lauluissa?

MATTI JUTILA: Sääntöpuolelta ollaan nähty paljon hyvää kehitystä. Eli siitä ihan liitoille myös kehuja, missä kehujen paikka on, että me ollaan nähty paljon eri liitoilta sääntöjä siihen, että miten toimitaan, jos katsomossa huudellaan jotain, mikä voi olla esimerkiks häirintää. Mut se, että miten sitte toimitaan käytännössä, niin siinä ehkä vielä on opettelemisen varaa, et sillon, ku sitä huutoa tulee, niin tällainen usein valitettavan löysä puhe nollatoleranssista muuttuu oikeasti toiminnaksi. Eli sieltä tunnistetaan ne henkilöt, jotka siihen häirintään syyllistyy ja poistetaan katsomosta. Nyt on ohjeistuksia myös, että jos sitä ei pystytä tekeen, ei pystytä tunnistaan, tai se tulee isolta joukolta, niin sillon kuulutetaan, että jos tää jatkuu, ni sitte katsomo tyhjennetään. Tän tyylisiä ohjeistuksia, niin nyt tarvitaan sitä, että nää, tosiaan nää tällaset ohjeet, mitä on ollu, niin niitä viedään käytäntöön, niistä tulee esimerkkejä, että tiedetään, että sitä ei enää hyväksytä. Niin sitä kautta sitten sekä tapahtumajärjestäjien, liittojen, seuratoimijoiden että kaikkien urheilusta nauttivien se kulttuuri muuttuu, kun asioihin puututaan.

KAARI MATTILA: Jotenki mulla on noussu sellasii tavallaan havaintoja tietenki tutkimuksen kanssa reflektoiden ja urheiluväen, että siel on samoja lainalaisuuksii, mut ehkä ne urheilun tietyt piirteet altistaa ehkä sellasille, sekä sille, et sitä häirintää eri muodoissaan ja syrjintää on paljon, mut myös sitä, et siihen puuttuminen on vieny ehkä viel pidempään kun joillain muilla yhteiskunnan sektoreilla, kuten kouluissa tai osin työelämässäki. Mä ajattelisin, et siihen vähän liittyy se, et siel on ensinnäki huomattavan paljon vapaaehtosia ihan vastuullisissa valta-asemissa, valmennuksen parissa tai sitte tällasella, et ei oo systeemisessä palkkatyössä vaan on palkkioita vastaan, ja heil on jossain muualla päivätyö, ja se, mikä ehkä aina välil hämmentää, et voi olla, et samat ihmiset muualla yhteiskunnan sektoreilla tunnistaa hirveen hyvinki tälläsiä vaikka työnantajan vastuita ja velvollisuuksia, ja sit siel urheilus yhtäkkii ei. Et siel on ehkä sellanen syvä kulttuuri siitä, että tääl on nää vähän eri säännöt ku muualla yhteiskunnassa. No, tietenki siin ehkä hämmentää se, et siel urheilus tosiaan on paljon omia sääntöjä, se liittyy urheilun olemukseen. Siel on ihan niihin lajeihin liittyviä sääntöjä, jollon ehkä ihan oikeesti monella menee vähä sekasin nää yhteiskunnan asettamat lait ja tälläset säännökset ja sit taas ne ns. urheilusäännöt. Se on ehkä yks havainto sit siihen liittyen, ku mä mietin, et miten koulussa näitä asioita on saatu edistettyy viime vuosikymmeninä aika reippaastiki, lähtien siitä, et aikanaan meil oli kuritusväkivaltaa koulussa, ja sit ku siit tuli lainsäädäntöö, et se ei oo mahdollista, ni se on saatu oikeesti, tosi paljon sitä on saatu suitsittuu ja muuta. Niin siel ollaan julkisen valvonnan alla. Ei välttämät aina niin paljon ku me haluttais, mut se on kuitenki viranomaisvalvonnan katseen alla ihan eri lailla ku urheilu, joka on viel kaiken lisäks tosi laaja sektori, et yksinkertasesti sitä sellast valvontaa on näihin päiviin asti ollu aika vähän, ja sit mä tuun siinä mun vikaan pointtiin, et kun urheilus on nää omat sisäiset kurinpitojärjestelmät, jost ehkä tänään puhummekin, niin siel on ajatuksena se sellanen, ehkä se on ollu hyvä tarkotus, et me ratkastaan ite kaikki ongelmat. Mut ne on alun perin ajateltu urheilun lajityypillisiä ongelmia, eikä kysymyksiä, jotka oikeestaan on lainsäädännön alaista, kuten rasismi, syrjintä eri muodoissaan, mitä Matti tos hyvin kuvas. Et sinne on tullu tavallaan uusii kysymyksii, mut toimitaan vanhassa systeemissä.

TOMMY LINDGREN: Me päästään ihan kohta niihin urheilun kurinpitojärjestelmiin. Linda, halusit kommentoida.

LINDA RUUTU: Niin, mul tuli tosta mieleen vaan, ja sit jos ajattelee, et millasia tavallaan kokoonpanoja niissä on, jotka sitten sisäisesti tutkii näitä asioita, ni valitettavan usein se on sit ehkä aika homogeenistä se ryhmä, eli todennäkösesti valkosia heteromiehiä, jotka sit on päättämäs asioista, et vaikka tulkitsemassa, et onks joku tilanne rasismia vai ei. Ni se on sit täysin kestämätön tilanne myös.

TOMMY LINDGREN: Matti.

MATTI JUTILA: Joo, ja tärkeää tosiaan huomata, että siinä, tällasessa urheilun autonomiassa, niin siin on tiettyjä piirteitä, jossa esimerkiks kamppailulajeihin liittyen niin ihmiset suostumuksella hyväksyvät sitä, että nyt tässä käytetään tietyllä tapaa sääntöjen puitteissa kontrolloitua väkivaltaa, mutta sellanen perusoikeuksiin liittyvät asiat, jotka liittyy esimerkiks työsuhteisiin, tai sitä, että altistuu häirinnälle, syrjinnälle. Mä en usko, että kukaan urheilija lähtee siihen, että nyt tietoisesti annan suostumukseni siihen, että kun menen tänään töihin tai harrastamaan, niin minä altistun siellä häirintään, ja se ois jollain tapaa OK. Niin tällästä ei tietenkään urheilun autonomia kata.

[musiikkia]

TOMMY LINDGREN: Linda, sun perspektiivi, kokemus suomalaisen jalkapallon parissa on tosi laaja, sä oot Espoon Palloseuran kasvatti, alotit futisuran siellä seitsemänvuotiaana, pelasit pääsarjatasolla Suomes yli 200 otteluu, voitit muun muas kolme Suomen mestaruutta, sä oot pelannu uras aikana myös Yhdysvalloissa, Norjassa, ja sit peliuran jälkeen siirryit 2021 jälleen kasvattajaseuraan EPS:iin, tällä kertaa valmentajana. Futisuran ohellaki oot tehny paljon, oot ollu muun muassa Punainen kortti rasismille -hankkeen projektipäällikkönä, kuulut myös ihmisoikeusliiton Team Human Rights -porukkaan, niin ku tossa alussa todettiin. Kaari nosti esiin tän osaamisen, koulutuksen, et yks keskeisiä ongelmia on just esimerkiks häirinnän tunnistaminen, sitä kautta siihen puuttuminen. Miten sä sun oman kokemuksen perusteella sanoisit, että onko urheilun vastuutahoilla, jos nyt lähetään ihan sieltä liitoista lähtien, seuroihin, seurojen toimihenkilöihin, valmentajiin, näihin jojoihin, joukkueenjohtajiin. Onko riittävästi osaamista ja välineitä tunnistaa näitä ongelmia ja sitten myöski puuttua sitä kautta niihin?

LINDA RUUTU: Se vaihtelee tosi paljon. Siis nykyään on enemmän ihmisii, joilla on riittävä ymmärrys näist teemoista, mut sit edelleen on ihmisii, joil ei oo, suht vastuullisissakin tehtävissä. Mutta varmasti, jos vertaa vaik 10 vuoden taakse, ni on tapahtunu isoi kehitysaskeleita. Mutta se on ehkä vähän liian, miten sitä kuvais, sattumanvaraista, et sattuuko jollain paikal oleen semmonen ihminen, joka ymmärtää ja välittää niist teemoista, kuin että se tulis rakenteellisel tasolla, vähän niin kun pakotettuna, että jos on tällases ja tällases tehtävässä, ni sit nää asiat on vaik hallittava.

TOMMY LINDGREN: Miten se rakenteellinen taso nyt sitte pystyttäs varmistamaan, Kaari, Matti, onko teillä loistavia ajatuksia siihen urheilujärjestelmän osalta?

MATTI JUTILA: Valmennustoimintakin tavallaan ammattimaistuu enemmän ja enemmän, että ihan, yhä nuoremmilla lapsilla harrastuksissa niin on jollain tapaa koulutetut valmentajat, vaikka eivät olis päätoimisesti palkkatöissä, niin seuroissa kuitenkin valmentajia koulutetaan monenlaisistakin asioista, niin kyllä se sieltä koulutusten kautta lähtee liikenteeseen. Ja sitä näkee myös, oikeastaan sillä, että ku tässä on ollu tätä vertausta koulumaailmaan, niin valmentajista moni on esimerkiks koulumaailmassa töissä. Itse just ihan muutama viikko sitten todistin oman lapseni harrastuksessa niin, että siellä yks lapsista käyttäyty asiattomasti toista lasta kohtaan, valmentaja on opettaja ja anto siitä kyllä sellasen välittömän palautteen kasvatuksellisesti, et siihen puututtiin heti. Ja sen jotenkin siitä näki, että tää on sellanen koulumaailman käytäntö, joka nyt näky siellä harrastuksessa. Et se on, sieltä koulutusten kautta, että se ei ole pelkästään kasvatusta, fysiikkaa, taktiikkaa, tekniikkaa, mitä koulutetaan, vaan koulutetaan myös näihin asioihin, että miten puututaan esimerkiks häirintään.

TOMMY LINDGREN: Kaari, valmentajakoulutus on Ihmisoikeusliitollakin tarkan katseen alla, voitko sitä avata pikkasen?

KAARI MATTILA: Joo, me tosiaan ollaan muutaman vuoden ajan nytte, Ihmisoikeusliitto on kouluttanut urheilun lajiliittoja ja kattojärjestöjä, ja nyt myös ensimmäinen seura, se sattu olemaan, Linda, sun seura, sä et ollu siellä paikalla. EPS-jalkapalloseura, Espoon palloseura, pilotoitiin sitä, ja sitä silmällä pitäen me ei tietenkään voida ruveta kouluttaan, pieni ihmisoikeusjärjestö tai edes keskikokonen ihmisoikeusjärjestö niin Suomen yli 10 000:ta seuraa, eikä heillä oo kaikilla sellasta resurssia, osa on tosi pieniä ja täysin vapaaehtosuuden varassa, mut on toki paljon ammattimaisii seuroja myös. Mutta me osallistutaan kehittämään sitä valmennusta. Eli sinänsä just, mistä sä Matti puhut, niin meillä on työn alla järjestönä sellasta muun muassa Suomen valmentajat ry:n kanssa, että saatais sinne valmentajien, niil on tällaset VOK-valmennuskoulutukset, joita sitten eri lajit tavallaan rukkaa vähä oman näkösekseen, mut et siel on myös aika paljon yhteistä. Ni sellanen nyt pieni pyristys ja potentiaalisesti muutaman vuoden viiveellä ihan merkittäväkin, et saatas sinne valmentajien oppisisältöihin paremmin yhdenvertasuutta, sukupuolten tasa-arvoo, näit tän päivän teemoja, seksuaalist häirintää, rasismia. Mut sit laajemmin tietysti myös lapsen oikeudet, että mikä on hämmentävää, et se sieltä puuttuu ihan kokonaan tällä hetkellä. Kyl se varmaan viiveellä on aika tärkee juttu. Tietysti sit, et ketkä kouluttaa valmentajii, ni siel on vähän niin ku Linda sano, että vaik on oppimist tapahtunu, ni se osaamiskuilu tavallaan on aika iso, et ketkä sit pystyy näitä koulutuksii pitämään, mut mä sanoisin, et nyt 10 vuoden pääst viel tästä sitten, niin varmaan se ikään ku levittäytyy viuhkan omaisesti, et sitä vaan ruvetaan tekemään monella taholla.

TOMMY LINDGREN: Mennään nyt siihen oikeuden saamiseen, urheilun kurinpitojärjestelmiin, otetaan tähän väliin pieni insertti puhelinhaastattelusta. Mä soitin oikeustieteen tohtori ja dosentti Jaana Paanetojalle, jolla on myös kokemusta yksittäisen lajiliiton kurinpitoelimen toiminnasta sekä sääntöjen laatimisesta. Kysyin Paanetojalta, millaisia mahdollisia ongelmia voi pahimmillaan seurata urheilun sisäisestä kurinpidosta, sekä myöski sitä, onko tämä urheilun kurinpidon suhde oikeusvaltioon riittävän selkeä.

[lyhyt pätkä musiikkia]

JAANA PAANETOJA: Jos puhutaan nyt ensin laajasti siitä, et tosiaan minkälaisia ongelmia urheilun sisäises kurinpitojärjestelmäs voi olla, niin ehkä semmonen taustakysymys itselläni on se, että ensinnäkin, millon tällaset sisäiset kurinpitomääräykset, sääntömääräykset on laadittu, millaset ne ovat sisällöltään, miten eri kurinpitoelinten kokoonpano on valittu, eli miten on varmistettu, että ensinnäki sääntömääräykset ja koko prosessi on riittävän objektiivista, asiantuntevaa, ja sitten, et siel ikään kuin, vaikkei oo kysymys mistään oikeudenkäynnistä, et siellä täyttyvät kuitenkin ne perusvaatimukset siitä, että mahdolliset eri osapuolet voivat lausua toistensa sanomisista ja ottaa kantaa, eli et se koko prosessi on näin määräyksiltään ja ylipäänsä prosessiltaan oikeudenmukainen. Se on se ensimmäinen, mut et ehkä siin on se, että pahimmillaan ehkä se, voi ajatella, et se on ehkä semmonen ilmentymä, semmonen ehkä vanha jäänne siitä, et urheilun maailma on jotakin muuta kun oikeuden maailmaa, vaikka urheilun oikeudellistuminen on ollu jo tuolla 1990-luvulla hyvin vahvasti esillä, ja on todettu, et urheilu ei voi ummistaa silmiään siltä muulta maailmalta. Mut pahimmillaan tämmönen sisäinen kurinpito voi ehkä johtaa siihen, että ikään kuin asiat on sisäisesti, puhekielen mukaisesti taputeltu tietyllä tavalla, eikä sit välttämättä enää jää niille osapuolille energiaa tai ehkä myöskään tosiasiallisia mahdollisuuksia hakea oikeutta sellasis asioissa, joissa vois ihan oikeesti olla kysymys yleisen tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvasta asiasta. Sitte se, että yleensä siis media ja uutisointi antaa näist sisäisist kurinpitojärjestelmistä ja niiden käytöstä ehkä virheellisen kuvan, eli puhutaan, että valmentaja X sai potkut tai joku hyllytettiin, mut jää kertomat, mitä oikeesti, ja itse asias oikeudellisesti on tapahtunu, ja miten sit esimerkiks se seura tai järjestö, joka on työnantaja, niin miten se on täyttäny velvotteensa. Eli tavallaan se media myös ehkä antaa sen kuvan, et tää on jotain muuta kun esimerkiksi normaalii työelämän juridiikkaa, kun työsuhteinen valmentaja, hänen sopimuksensa päätetään. Ja jää sitte se toinen osapuoli, eli se työnantajavelvotteet, esimerkiks epäasiallisen kohtelun tapauksissa, niin ei oo paljon uutisoitu sit sitä, että mitenhän se työnantaja, esimerkiks seura, sitte oli täyttäny ne velvotteensa ja johtiko sitte minkälaisiin toimenpiteisiin, sitte siltä osin, nämä mahdolliset epäkohdat, mitkä on sit kohdistunu ehkä sisäises kurinpidossa sitte siihen tiettyyn yksilöön. Eli suurin huoli ehkä on se, että mikä on se asiantuntemus, kun niit ratkastaan, ja miten normi-sääntötasolla se oikeussuoja ihan oikeesti toteutuu, ja ymmärretäänkö myös sit sen sisäisen kurinpidon suhde myös laajemmin ylipäänsä oikeuksiin ja oikeuden niin sanottuun hakemiseen.

[lyhyt pätkä musiikkia]

TOMMY LINDGREN: Näin siis oikeustieteen tohtori Jaana Paanetoja. Heitän pallon teille. Millasia ajatuksia, haluatteko kommentoida hänen kommenttejaan näistä potentiaalisista ongelmista? Ehkä Matti, katson ensimmäisenä sinun suuntaasi.

MATTI JUTILA: Hyvät, asiantuntevat kommentit urheilun näistä omista kurinpitojärjestelmistä. Niitä voidaan pitää monella tapaa hyvinä, sillon ku käsitellään tälläsiä nimenomaan urheilun sisäisiä kilpailusääntöjä tai muita sellasia asioita, jotka ei nyt sinällään ole Suomen lainsäädännön tai kansainvälisten sopimusten säätelypiirissä. Mut sitten jos siellä astutaan sille alueelle, missä vaikuttaa myös Suomen lainsäädäntö, mis on kyse ihmisten oikeuksista, niin sillon kyllä täytyy pitää huoli siitä, että urheilun omat järjestelmät ei tavallaan heikennä sitä yksilön oikeussuojaa. Eli se, että jos ajatellaan, että esimerkiks syrjinnästä, syrjinnän uhrilla on yhdenvertaisuuslain mukaan oikeus hyvitykseen. Niin jos siellä tapahtuu syrjintää ja siitä annetaan sitten urheilun oman sisäisen kurinpitojärjestelmien mukanen ratkasu, niin siinä sitte voidaan katsoa, että asia on loppuun käsitelty tällä ja syrjinnän uhri ei saa sitä hyvitystä, joka Suomen lainsäädännön mukaan hänelle kuuluisi. Niin sillon se on tietenki ongelma, että jos se jollain tapaa kaventaa yksilön oikeuksia. Voi olla sellasta, et sillä tuodaan uusia matalan kynnyksen, matalamman tavallaan puuttumistason suojaa myös sellasiin asioihin, joissa on jotain yhtymäpintaa oikeuksiin, mutta sillon ku kyse on selkeästi lainvastasesta toiminnasta, niin se ei missään nimessä saa yksilön oikeusturvaa kaventaa.

TOMMY LINDGREN: Niin, entinen tasa-arvovaltuutettu Jukka Maarianvaara totesi kesällä -22 Helsingin Sanomien haastattelussa, et urheilun itsesääntelymekanismit toimii sillon, kun ne itse asias helpottavat, täydentävät ja parantavat urheilijan oikeussuojaa olemassa olevan muun lainsäädännön lisäksi. Matti nosti esiin oikeussuojan, hyvityksen saamisen. Kaari, oletko samoilla linjoilla?

KAARI MATTILA: Joo, kaikesta, mitä Matti sanoi, niin olen toki samoilla linjoilla, ja myöski hyvät kommentit Jaana Paanetojalla tuossa, ehkä vaan täydennän siltä osin, että ikään ku mitä tää epäsuhta vois jotenkin, mä yritän sillee sosiologisesti ymmärtää sitä tän lainsäädännön lisäksi, että pelkään, että tää olemassaoleva sisäisen kurinpidon, tietyl tapaa, ja sen urheilun autonomian ikään ku toistaminen, et se on tavallaan menny läpi vuosikymmenten aikana, et meil on tällanen systeemi, ni se muuttuu ehkä aika hitaasti, se tavallaan ymmärrys siitä, et hetkinen, että tän päällä on kyl Suomen lainsäädäntö. Ja mitä me ollaan kuultu koulutuksissa ja tuolla turuilla ja toreilla tavattu paljon urheilun ihmisiä, niin myöskin valta-asemassa olevia ihmisiä, niin mulle on ollu pikkasen kyllä yllätys se, et ihan tosissaan tulee sellasta ajattelua, et ikään ku Suomen lainsäädäntö ja urheilun kurinpitojärjestelmät olisi yhtä arvokkaita ja rinnakkaisia. Et ikään ku lainsäädäntö olisi jollain lailla vaihtoehto sille kurinpidolle. Tällasta kyl on voinu havaita, ja mä oon yhteiskuntatieteilijä taustaltani, et sillä tavalla observoin näitä. Ja sit se, mikä toinen huoli on, että kuinka usein on käynyt sitä, mihin Jaana viittas, et kun ihminen sit menee tällaseen, tai hänen tapauksensa tai jonku joukkueen tapaus tai jonku ryhmän tapaus, niin tähän sisäisen kurinpidon prosessiin, niin ne on yleensä kauheen raskaita prosesseja, varsinki, jos sä oot joko ikään kuin epäiltynä väärinteosta, mut ennen kaikkea, jos suhun on kohdistunu häirintää, väkivaltaa, mahdollisesti rikoksen tunnusmerkistöt täyttäviä asioita. Niin se, mihin Jaana viittas tossa, et sit että sä jaksaisit sen jälkeen vielä sitten lähteä viemään sun tapausta oikeuslaitoksen piiriin, jonne se saattais kuulua, niin mä pelkään pahoin, et ihmiset väsyy siin matkan varrel. Me tiedetään, et muutenkin oikeuden saaminen ja hakeminen on aika raskasta, ja varsinki ehkä nuorille ihmisille vielä raskaampaa, kun ei oo sitä elämänkokemusta ja näin. Niin siel voi olla kyl sellasta valuvikaa, mikä mun mielest kaipais tarkastelua, ja mä näkisin, et se ois Suomen valtion tehtävä selvittää, et onko täällä liikaa harmaita alueita.  Ja sit viel mä ajattelisin, et ongelma on se, että kun osalla lajiliitoilla on näit omia kurinpitojärjestelmiä, osalla ei, ja osa sitten ikään kun käyttää referenssinään SUEK:n säännöstöjä, et siel on isoja eroja, et miten eri lajien piirissä olevat urheilijat jotenkin kurinpidetään, mitä kuria heihin kohdistetaan. Sitte jotkut lajiliitot tunnistaa paljo paremmin lainsäädännön merkityksen, ja varmaankin aika hyvinkin huomaa, et hetkinen, et täähän on poliisiasia, ja kannustaa viemään, tekemään rikosilmotusta vaikka. Mut osa taas ei, et osa korostaa sitä autonomiaa, et varmaan aika isoa vaihtelua.

[musiikkia]

TOMMY LINDGREN: Myöhemmin jatkettiin vielä hieman keskustelua Jaana Paanetojan kanssa, ja hän totesi myöski sitä, et siin on se huoli, että asioita jää piiloon, ja osa sitä huolta urheilun parissa on nimenomaan se, että urheilussa on tilanteita, joissa ehkä ei sitten uskalleta myöskään ehkä oman henkilökohtasen position, joukkueeseen kuulumisen, kisoihin pääsemisen, on erilaisia huolia siitä, että saattaa aiheuttaa itselleen jollain tavalla hallaa, jos tuo asioita julki. Tää on varmaan semmonen, Linda, minkä aika moni urheilija pystyy myöski tunnistamaan, että ei uskalleta ehkä keikuttaa venettä, vaikka olisi tapahtunut ihan vakaviakin asioita.

LINDA RUUTU: Joo, kyl mä oon samaa mieltä, et kyl se on varmasti asia, mitä jokanen urheilija on pohtinu jossain vaiheessa, joka on ottanu vaik kantaa julkisesti asioihin, ni kyl se pohdinta tulee, että miten, et vaikuttaakohan tää mun uraan jotenkin, jos tän asian nostaa esille. Ja sit on kuitenki esimerkkejä myös siitä, että on vaikuttanu negatiivisel tavalla. Niin sit mä nään myös tärkeenä, et liikaa siit vastuusta ei saa sälyttää sille urheilijalle tai niille, jotka joutuu vaik kohtaamaan jotain syrjintää tai häirintää. Et sit se vastuu on muualla. Mutta sit toki, et jos urheilija esimerkiks tuo jotain esille, ni sit se minimi on se, että se ei ainakaan saa kärsii siitä, mikä nyt ehkä valitettavasti ei vielä voi sanoo, että se olis tilanne kaikkialla noin.

TOMMY LINDGREN: Kaari totesi, ehkä osa tätä ongelmaa on se, että urheilun kurinpidon sisällä ei välttämättä ihan ymmärretä sitä omaa positiota suhteessa valvoviin viranomaisiin. Ollaan nähty julkisuudessaki ihan siis yksittäisiä tapauksia, joissa esimerkiksi häirintätapauksia on viety tasa-arvovaltuutetun käsittelyyn, ja sitte kuitenkin urheilun järjestöjen puolelta on todettu, selvityksen tultuakin julki, että odotetaan nyt vielä SUEK:n selvitystä asiasta. Millasia ajatuksia, Matti, tämä valvovassa viranomaisessa herättää?

MATTI JUTILA: No joo, kyllähän se on aika nurinkurinen ajatus, että siinä ajateltais, että jos laki sanoo, lakia valvovat viranomaiset, tuomioistuimet toteaa yhtä asiaa, niin, että jos sitten kilpailusäännöt ja urheilun omat kurinpitoelimet toteaa toista, niin että se ois nimenomaan sitten se Suomen laki ja sitä valvovat viranomaiset, tuomioistuimet, joiden pitäis asiassa joustaa ja jotka ovat asiassa väärässä. Kyllä näin täältä viranomaispuolelta näkisin sen hyvin nurinkurisena, tällaisen tilanteen.

TOMMY LINDGREN: Viime jaksossa aiheena oli sukupuolivähemmistöjen oikeudet urheilussa ja TRASEK:n puheenjohtaja Kasper Kivistö totes siinä keskustelussa yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmien toteutumisesta käytännössä näin: ”Peräänkuulutan esimerkiksi tasa-arvovaltuutetun ja yhdenvertaisuusvaltuutetun rahoituksen ja toimivallan laajentamista. He ovat käytännössä ensisijainen valvova elin Suomessa. Järjestöt tietenkin raportoi, minkä pystyy, mutta me ei pystytä pakottamaan samalla lailla kun viralliset toimijat pystyy, niillä on enemmän vipuvartta”. Muissakin tän podcastin jaksoissa on ollut puhetta siitä, että yhdenvertaisuus- ja tasa-arvovaltuutetulla vois olla isompikin rooli nimenomaan urheilun valvonnassa. Matti Jutila, vielä, oletko tästä samaa mieltä ja mitä se edellyttäisi, että voisi olla isompi rooli?

MATTI JUTILA: Moni asia, mitä yhdenvertaisuusvaltuutettu tekee, niin se lähtee liikkeelle siitä, että me saadaan yksittäinen yhteydenotto. Eli meihin ollaan yhteydessä, henkilö, joka on joko itse kokenu tai todistanu syrjintää on meihin yhteydessä, ja me sitten autetaan syrjinnän uhria siinä, että selvitetään asiaa. Niin varsinkin, kun tehdään töitä aika pienillä resursseilla, eli me saadaan noin 1600 yhteydenottoa vuositasolla, ja meitä on kymmenkunta henkilöä niitä käsittelemässä, niin meidän täytyy priorisoida hirveästi, ja siinä ei jää sitten resursseja sellaseen, lähteä tavallaan ilman yhteydenottoa selvittämään, syventymään asioihin, niin pääsääntösesti ne asiat etenee sillä, että me saadaan yhteydenotto, jollon meil on syrjinnän uhri, ja me voidaan syrjinnän uhria auttamalla päästä käsiksi sitten myös rakenteellisempiin kysymyksiin.  Niin tässä aivan keskeistä on se, että me saadaan tietoa sieltä kentältä, saadaan yhteydenottoja syrjinnän uhreilta tai henkilöiltä, jotka ovat todistaneet syrjintää. Ja tässä on tärkeetä, että siellä kentällä on myös tieto meistä. Siinä seuroilla, järjestöillä, lajiliitoilla on oma roolinsa, että osaavat myös neuvoa, että meihin voi olla yhteydessä, jos heille joku kertoo, että nyt on tapahtunu mahollisesti jotain syrjintää, niin osaavat ohjeistaa, että hei, voitte olla yhteydessä yhdenvertaisuusvaltuutettuun.

TOMMY LINDGREN: Noin 1600 yhteydenottoo vuodessa, suunnilleen, karkeasti, tuleeko niitä kuinka paljon urheilun parissa?

MATTI JUTILA: Sanosin, että liikutaan pikemmin kymmenessä kuin sadassa.

TOMMY LINDGREN: Se on tosi pieni määrä.

MATTI JUTILA: Ja tää siis kattaa siis kaikennäköistä, että kattaa esimerkiks esteellisiä liikuntatiloja, epäsuhtaa eri väestöryhmille suunnatuissa palveluissa tai sopimuksissa tai muuta, että häirintään liittyviä yhteydenottoja, niin aivan muutamia esimerkiks tulee meille.

KAARI MATTILA: Sais tulla vähän enemmänki, että tavallaan, mä ajattelen, et se on loistavaa, et nyt esimerkiks yhdenvertaisuusvaltuutetulla on tuoreita tapauksia, esimerkiksi rasismiasiasta jääkiekon parissa, josta on nyt ollu just julkisuudessa, ja joitain muita, kuten myös tasa-arvovaltuutetulla, se määrä on tosiaan tosi pieni verrattuna tän urheilusektorin laajuuteen. Mä itse veikkaisin, et siihen just tosiaan vaikuttaa tää, et on tää autonomia-ajatus, et on pyritty ratkasemaan sisäises kurinpidossa sellastaki, joka oikeestaan kuuluis vähä muualle. Mut mä haluisin tuoda tähän tärkeen pointin, et nyt me puhutaan tavallaan puuttumisesta, mut sen vastapari oikeestaan on edistäminen. Eli tietyllä tapaa sitä puuttumistakin tulee vähemmän sit, kun urheilun lajiliitot ottais ehkä sellaseks kunnia-asiaks sen, nykyistä enemmän edistää aidosti yhdenvertasuutta ja tasa-arvoo, mut myös laajemmin ihmisoikeuksia. Mä en voi olla painottamatta lasten oikeuksia, koska meil on niin valtava määrä alaikäisiä urheilijoita ja liikkujia. Tavallaan semmost tietyl tapaa syväkulttuurin murrosta, mikä varmaan urheilus on hyvässä mielessä käynnissä, tässähän meil on valmentaja pöydän ääressä, ja ihan uutta puhetta, mitä siel ei oo ollu 20 vuot sitten. Mä uskon, et sitä tapahtuukin pikku hiljaa, mut tosiaan, se osaamisen taso vaatii kyllä kohtuu nopeastikin mielellään sellast laajaa jotenkin, ainakin minimitason parantamista kaikille. Mut jotenki siihen oikeuksien edistämis-, mä oon jotenki ite, jos olisin urheilun johtaja, niin ajattelisin, et kannustaisin siihen, että hei, jokaisen urheilijan oikeuksien toteuttaminen, et täähän on meiän kunnia-asia. Eikä lähettäs sellasel vanhal jaappaamisella, että ensiks ajatellaan, et ei täällä oo ketään syrjitty, ja ei me olla mitään tehty. Mä nyt vähä varmaan stereotypioin, mut nyt mitä julkisuudestki lukee, ja Tommy tos juonnossa sanoit, et lähetään ensisijaisesti puolustamaan establishmentiä, ni se on vähä nurinkurinen lähtökohta, miten täs hyvin just kollegat tai teki puhuitte. Jotenki se ajatuksen muutos, et ylpeydellä puolustamaan jokaisen lapsen ja nuoren ja aikuisen urheilijan oikeuksia. Ehdottaisin.

TOMMY LINDGREN: Linda Ruutu, uskotko tällaiseen…

LINDA RUUTU: No, tekisi mieli taputtaa…

TOMMY LINDGREN: Niin, uskotko tällaiseen me-henkeen, uudenlaiseen kaikkien oikeuksien puolustamiseen urheilussa?

LINDA RUUTU: Sanotaan, et toivotaan, et päästään siihen suuntaan, koska tohon puheenvuoroon on helppo yhtyy. Jotenki mä nään, et sit jos sitä asennemuutosta ehkä sais viel vähän pidemmälle ja ihmiset ymmärtäis sen merkityksen ja tärkeyden noist teemoista, ni kyl se mahdollista varmasti on, että päästään tohon, mut ehkä siihen on viel pieni matka.

MATTI JUTILA: Joo, toi on todella tärkeä huomio siinä, että miten sitä matkaa vielä on, ja edelleen, on vähän sellanen, urheilun piirissä näkee sellasta ajatusta, että kaikki se hyvä, mikä urheilussa on, niin sitä täytyy suojella sillä, että pidetään yllä kuvaa, että täällä ei ole sitten mitään ongelmia. Mutta tää on nyt vähän sellanen ajatus, joka ei enää nyky-yhteiskunnassa mene läpi, koska me tiedetään, että kaikkeen inhimilliseen toimintaan liittyy myös ongelmallisia piirteitä. Me ei voida kontrolloida jokaista ihmistä, joka jonku tietyn toiminnan piirissä on, siellä tapahtuu virheitä, siellä tapahtuu syrjintää, siellä tapahtuu muita oikeusloukkauksia. Niin tällaista hyvää kuvaa ei enää luo se, että pyrittäis esittämään ulospäin, että ongelmia ei ole, vaan hyvä kuva luodaan sillä, että näytetään, että me puolustetaan aina oikeusloukkauksen uhria. Me puututaan sillon, kun joku toimii väärin.

TOMMY LINDGREN: Kiitos lämpimästi keskustelusta, Kaari Mattila, Linda Ruutu ja Matti Jutila.

[musiikkia]

TOMMY LINDGREN: Tätä jaksoa pohtiessa joskus kuukausia sitten tuli kirjotettua muistivihkoon ylös sanat: miten uhrit saavat oikeutta, miten urheilun kurinpitojärjestelmä tukee siinä? Toivottavasti tämä ohjelma ja sen hyvä keskustelu on antanut vastauksia. Itselleni ainakin kaikki näyttäytyy taas hieman kirkkaampana. Ja kun jaksosta toiseen on puhuttu urheilun vastuutahojen velvollisuudesta turvata kaikille kuuluvat oikeudet, se tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että urheilumaailma ei pyri viimeiseen asti varjelemaan omaa mainettaan ikäviltä julkisuuteen tulevilta uutisilta väärinkäytöksistä, juuri niin ku Matti Jutila äsken totesi. Urheilun toimijat tekevät parhaan palveluksen urheilulle ja sen maineelle lisäämällä tietoa, koulutusta, lainsäädännön tuntemusta, käytännöiksi arjen tasolla muuttuvia linjauksia, joissa keskiössä ovat ihmisoikeudet, yhdenvertaisuus, kaikenlaiseen syrjintään puuttuminen. Tämä on kahdeksanosaisen podcastsarjamme viimeinen jakso. Jos olet pitänyt kuulemastasi, paras mahdollinen palvelus Älä riko urheilua -kampanjalle ja ihmisoikeuksien edistämiselle urheilussa on jakaa ohjelmaa omissa somekanavissasi tai muulla tavoin levittää viestiä siitä perheenjäsenillesi, kavereillesi, valmentajillesi tai muille ihmisille urheiluseurassasi. Voit myös tukea ihmisoikeustyötämme lahjoittamalla tai tilaamalla Älä riko urheilua -uutiskirjeen osoitteessa Älärikourheilua.fi. Kiitos, kun olet kuunnellut, pysytään valveutuneina. Minä olen Tommy Lindgren ja tämä oli Älä riko urheilua -podcast.

[musiikki loppuu]