7: Onko urheilussa tilaa sukupuolen moninaisuudelle?

Sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin ja sukupuolen ilmaisuun perustuva syrjintä on kielletty laissa. Urheilun ja liikunnan rakenteet, käytännöt ja asenteet sulkevat kuitenkin ulos sukupuolivähemmistöjä ja voivat estää turvallisen osallistumisen. Onko valmentajilla ja liikunnanopettajilla riittävästi tietoa sukupuolen moninaisuudesta? Millaisia toimia tarvittaisiin urheilun toimijoiden sukupuolisensitiivisyyden lisäämiseksi ja tarpeettoman sukupuolittamisen purkamiseksi?

Sukupuolivähemmistöjen oikeuksista urheilussa keskustelevat Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan yliopistonlehtori Marja Kokkonen, Trasek ry:n puheenjohtaja Kasper Kivistö sekä voimanoston moninkertainen arvokisamitalisti Emmeth Salo.

Voit kuunnella Älä riko urheilua -podcastia myös mm. Spotifyn ja Applen podcasteista. Jakson tekstiversion löydät kuvan alta.

TEKSTIVERSIO

TOMMY LINDGREN: [musiikkia 15 s] Suhteetonta, syrjivää, vihamielistä. Nämä sanat kuvaavat sitä, millaiselta näyttää iso osa julkisesta keskustelusta varsinkin sosiaalisessa mediassa, kun aiheena on sukupuolivähemmistöjen oikeudet urheilussa. Julkisen keskustelun tila on kaukana turvallisesta ja kunnioittavasta. Se täyttyy toksisesta kielestä, jonka pyrkimys on polkea jo valmiiksi ahtaalla olevan vähemmistön oikeuksia. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat ihmisiä, jotka harrastavat liikuntaa, urheilevat ja joissain harvinaisissa tapauksissa jopa kilpailevat lähellä oman lajinsa kansallista tai kansainvälistä huippua. Tokiossa 2021 järjestetyissä kesäolympialaisissa kilpaili avoimesti ensimmäistä kertaa neljä transihmistä: kaksi transsukupuolista, kaksi muunsukupuolista, painonnostaja Laurel Hubbard, BMX-pyöräilijä Chelsea Wolfe, rullalautailija Alana Smith ja jalkapalloilija Quinn. Kaiken kaikkiaan Tokion kisoissa kilpaili hieman alle 11 500 urheilijaa. Transihmisten osuus koko urheilijajoukosta oli siis 0,03 prosenttia. Sitä ei uskoisi monta viikkoa jatkuneen aggressiivisen some-keskustelun perusteella. Alana Smith kirjoitti Instagram-tilillään osallistumisestaan Tokion kisoihin näin: ”Tavoitteeni näihin kisoihin tullessa oli olla iloinen ja edustaa itseni kaltaisia ihmisiä. Valitsen onnellisuuden mitalien sijaan.” Tässä keskustelussa ei ole tilaa transfobialle tai pelon lietsonnalle. Sen sijaan me pyrimme avaamaan sukupuolen moninaisuutta ja, kuten joka jaksossa, kaikille kuuluvien ihmisoikeuksien toteutumista liikunnan ja urheilun arjessa. Miten urheilun tarpeetonta sukupuolittamista on mahdollista purkaa sekä mahdollistaa myös sukupuolivähemmistöjen turvallinen osallistuminen? Ja keskustelun pohjaksi muistutus lainsäädännöstä: tasa-arvolaki ja yhdenvertaisuuslaki kieltävät sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin, sukupuolen ilmaisuun tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän. Minä olen Tommy Lindgren, ja tämä on Älä riko urheilua -podcast. [Musiikkia 11 s] Tervetuloa keskustelemaan, mahtava joukko vieraita! Suomen vanhimman sukupuolivähemmistöjen perus- ja ihmisoikeuksia ajavan järjestön puheenjohtaja Trasek ry:n puheenjohtaja, Kasper Kivistö.

KASPER KIVISTÖ: Kiitoksia!

TOMMY LINDGREN: Sukupuolen moninaisuutta sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä urheilussa tutkinut psykologian tohtori ja Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan yliopistonlehtori Marja Kokkonen.

MARJA KOKKONEN: Kiitoksia!

TOMMY LINDGREN: Sekä voimanostaja, moninkertainen arvokisamitalisti, muun muassa penkkipunnerruksen vuoden 2022 maailman ja Euroopan mestari Emmeth Salo.

EMMETH SALO: Kiitos!

TOMMY LINDGREN: Kasper, jos alotetaan ihan perusasioista, voitko avata kuuntelijoille, mitä tarkoitetaan sukupuolen moninaisuudella ja mitä ovat sukupuolivähemmistöt?

KASPER KIVISTÖ: Joo ja toi on hyvä, kun kysyt noin, et ne on eri asiat. Et usein, ikävä kyllä, julkisessa keskustelussa yritetään sanoo sukupuolen moninaisuus -sanalla sukupuolivähemmistöjä. Me kaikki ihmiset ollaan osa sukupuolen moninaisuutta. Et jokaisella on yksilöllinen tapa kokea oman sukupuolensa ja ilmaista omaa sukupuoltaan. Ja siihen totta kai liittyy kaikki kulttuuri ja ikäluokka ja missäpäin vaikka Suomea on syntynyt tai missäpäin maailmaa on syntyny. Ja sukupuolivähemmistöt, sitten taas puhutaan ihmisryhmistä, jotka ei pääse niitten samojen ihmisoikeuksien pariin tällä hetkellä kuin valtaväestö elikkä transsukupuoliset, intersukupuoliset, muunsukupuoliset ihmiset.

TOMMY LINDGREN: Marja, sä oot tehnyt valtavan pitkää tutkimustyötä sukupuolen moninaisuudesta urheilussa ja liikunnassa. Sä oot äskettäin toiminu muun muas vastuullisena tutkijana PREACT-hankkeessa, jossa on tutkittu muun muas sukupuoli- ja  seksuaalivähemmistöjen kohtaamaa syrjintää eri liikuntaympäristöissä. Ja oon ymmärtäny, et tän hankkeen kyselyillä kerättyy aineistoo on todella paljon. Oma tutkimustyösi aiheen parissa varmasti jatkuu pitkään. Mut voitko nostaa esiin jo nyt jotain havaintoja tästä hankkeest? Ehkä yleisemmällä tasolla kommentoida, onko tässä aineistossa ollu jotain erityisen yllättävää?

MARJA KOKKONEN: Jep. Kyllä siellä yllätyksiäkin on löytyny. Eli, jos mä muistutan ehkä itseänikin tähän kohtaan, että siinähän on siis kolmen erityyppistä ikään ku aineistoo. Et yks aineisto, joka on kerätty sekä kyselylomakkeilla eli tämmöst numeroaineistoo, että sitte haastatteluja on nimenomaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvilta huippu-urheilijoilta, urheilijoilta ja harrasteliikkujilta. Sit on kysely- ja haastatteluaineistoo myöskin valmentajilta. On valmentaja-aineisto. Ja kolmas aineisto on myöski kysely- ja haastatteluaineistoo liikunnanopettajilta. Urheilija-aineistosta näkyy ihan se sama, mikä näkyy, on tähän saakka näkyny jo kansainvälisistä tutkimuksista. Eli ikävä kyllä ja siitä syystä me uskoakseni tänäänki täällä nyt yhessä jutellaan, sukupuolivähemmistöön kuuluvat liikunnan harrastajat ja kilpaurheilijat, verrattuna enemmistöön kuuluviin eli cis-sukupuolisiin liikkujiin voi kyllä psyykkisesti huonommin. Et se näkyy siellä ihan numeroissa ja keskiarvoissa ihan tutkimuksellisesti, että syrjinnästä johtuvaa stressiä, vähän alempaa itsetuntoa, enemmän psykosomaattist oireilua. Sen sijaan haastatteluaineistot, joita oon trans- ja muunsukupuolisista urheilijoista tehny, ne on, niissä näkyy se, miten mä sanoisin, ilosanoma. Ne on myös hirveen voimaannuttavia, vaikka niissäkin surullista juonnetta toki on siinä, millä tavalla urheilijoita on kohdeltu. Mut niissä näkyy myös voimavaroja tosi ihanasti. Sitten mä oon myös tutkinu urheilijoitten osalta sitä, että – tai mun tutkimusryhmä – minkälaisii vaikutuksia on liikunnan harrastamiseen. Sitä on maailmanlaajuisesti tutkittu itse asias tosi vähän. Ja ikävä kyllä näyttää siltä, että syrjintä, joka nimenomaan sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin ja ilmasuun pohjautuu, sillä on seurauksia urheilijoitten halulle lopettaa urheilu. He haluu vaihtaa joukkuetta tai harrasteryhmää, he haluaa ehkä lopettaa koko urheilu-uran, heitä pelottaa mennä treeneihin. Ja, mikä must on myös surullista on se, et he vähän välttelee urheilijakavereitten kanssa sosiaaliseeraamista urheilun ulkopuolella, treenien ulkopuolella. Mut semmonen kiva löydös siellä myöskin on näitten urheilijoitten suhteen se, että mikäli treeniporukassa tai joukkuees on yhdenvertasuutta edistävää toimintaa eli et joukkueissa ja treeniryhmis puhutaan edistävästi sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ja puhutaan omasta sukupuolikokemuksesta ja ilmastaan toisille, et on tärkeetä, et näistä asioista puhutaan. Ja ennen kaikkee, et puututaan syrjintään sen joukkueen tai harrasteryhmän sisällä. Niin sillä näyttää olevan helpottava vaikutus eli sillon pahoinvointia on huomattavasti vähemmän. Ja se on must tosi tärkeetä. Valmentajien osalta asenteet näyttää tosi ikäviltä tässä lähes 400 hengen valmentaja-aineistossa monelta osin. Ja, mikä mulla siellä pistää silmään on se, et valmentajat ei useinkaan tiedä heidän lajiliiton tai oman seuransa yhdenvertasuus- ja tasa-arvosuunnitelmista, et onks sellasta ees olemassa saatikka, et he ois tutustunu. Mut, et valmentajaosastolla se, mikä mulle on ollu yllättävää on se, että siel on aika paljon asenteita, jotka liittyy vaikka siihen, et miten jotakin sukupuolta pitäisi treenauttaa tai onko nyt naisurheilijat vähemmän kilpailullisia kun miesurheilijat. Tai puhumattakaan näistä läpänheitoista ja vitseistä. Siellä on yli puolet aineistosta on sitä mieltä, että ne ei oo millään tavalla vahingollisia. Ja se on musta huolestuttavaa. Ja opettaja-aineistosta ehkä ne päällimmäiset. On myöskin se havainto, et opettajilla, liikunnanopettajilla ei oo kauheesti tietoo yhdenvertasuus- ja tasa-arvosuunnitelmista, vaikka ne jokaises koulus on oltava. Ja myöskin se, että myöskin opettajat, liikunnanopettajat joutuu tälläsen kohtelun kohteiksi itse siellä omilla liikuntatunneillaan. Et se on tietysti opettajan työtä ja työperästä stressiä lisäävä asia.

TOMMY LINDGREN: Vau! Paljon pureksittavaa. Onks, Kasper, Emmeth, halutteko kommentoida tässä vaiheessa, miltä tää kuulostaa teidän korviin? Vastaako tää Kasper esimerkiks sun käsitystä siitä, et miten ylipäänsä ehkä yhteiskunnassa laajemminkin kun urheilussa, millasia syrjinnän muotoja vaikkapa sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kohtaavat?

KASPER KIVISTÖ: Joo, kylhän nää kaikki siis kuulosti tavallaan tai kaikki, mitä on kokenu, nähny ympäristössä, mitä meille raportoidaan järjestönä, niin ne tuli hyvin tässä kyllä katettua. Ja erityisesti just se pelko lähteä mukaan liikuntaan, se vetäytyminen pois liikuntatiloista, harrasteryhmistä ynnä muusta ehdottomasti. Ja mä olen itekin kokenut valmentajien heikon asenteen. Et esimerkiks sellanen tilanne, että koripallovalmentaja näki, että mulla on korvakoru ja oli sitä mieltä, et miehillä ei korvakoruja saa olla. Että nyt tuut mun joukkueeseen, niin mä teen sust kunnon miehen, et tollasta tilpehööriä ja neiteilyä ja kaikkee. Ja kaiken lisäks mä olin taksikuskina siinä. Mä en ollu urheilutilantees, mä en ollu hakeutumas urheiluun, hän vaan päätti, että tämä on asia, mitä mulle täytyy kertoa. Ja mä tulin tosi surulliseks siitä, että tuolla hän viipottaa nuoria miehiä treenauttamassa tällasella asenteella ja tällasel toksisella mallilla. Kun me puhutaan näistä, mitä juuri äsken listattiin näitä tutkimustuloksia huonoista asenteista, niin niist ei kärsi vain vähemmistöt. Niist kärsii joka ikinen ihminen. Ne tuo pahaa oloa, ne tuo pelkoa, ne luo pelolla johtamisen ilmapiirin. Ja ne tulee vaan sattumalta ehkä kärjistetysti helpommin näkyviin näis vähemmistökysymyksissä. Mut, et kaikkien pitäis olla kiinnostuneita näist kysymyksistä.

TOMMY LINDGREN: Joo. Emmeth?

EMMETH SALO: Joo. Mulle tuli lähinnä tosta kouluaspektista ja koululiikunnasta. Se on ehkä itellä jääny mieleen kans ympäristönä, missä ei, mä en itse ymmärtäny asiaa sillon ja kukaan mun ympärillä ei ymmärtäny, niin se oli tosi hämmentävää ja en tiiä. Siihen toivon, että on tullu tässä nyt vuosien aikana jo parannusta, mutta en sitte tiiä. Marja tietää siitä enemmän [naurahtaa].

MARJA KOKKONEN: Joo siellä koululiikunnassa on vieläkin jännä ajatus, jos nyt juridisilla sukupuolilla täs kohtaa menen, niin tyttöjen suojelusta. Ja liikunnanopettajienkin ikään ku aatemaailmaan kuuluu paljon semmosta kaavamaista ajattelua, että koska tytöt on heikompia ja tytöt on liikunnallisilta lahjoiltaan tai motorisesti jotenki poikia huonompia ja heitä täytyy suojella ja heidän fyysisestä turvallisuudesta pitää pitää huolta, et heil ei vaan kävis siel yhtään mitään. Ja, koska pojat on kaikki skrodeja, isoja, äänekkäitä ja kiusaavia, niin jotenkin nää kaks juridista sukupuolta pitää pitää erossa toisistaan. Plus siihen päälle vielä se, että mikä mulle on ehkä vaikeinta ymmärtää on se, et tuntuu olevan vallalla aika voimakkaasti edelleenki se käsitys, että synnynnäisesti nää kaks juridista sukupuolta tykkää ihan eri lajeista. Ja, että koska pojat tykkää palloilusta ja tytöt tykkää tanssista, niin niitä ei senkään takia voi opettaa yhdessä, vaikka tietysti koulujen OPSeissa, opetussuunnitelmissa ei oo ees mitään lajeja mainita nykyään. Ja opetussuunnitelmien pitäis olla ihan yhtenäiset. Mut, et siel on semmosta erikoista turvaamista ja suojelua ja ajatusta, että nää kaks juridista sukupuolta tai ylimalkaan ihmiset ois jotenkin hirveen erilaisia. Vaikka psykologinen tutkimus, psyykkisten ominaisuuksien meta-analyysit näyttää, että kaks juridista sukupuolta on psyykkisesti lähempänä toisiaan kun kauempana toisistaan. Mut jostain syystä me meiän yhteiskunta ja jopa kasvatusala haluaa alleviivata niitä eroja. Ja vielä sellanen, et mä eilen viimeks koulutin liikunnanopettajaopiskelijoita ja huomasin myöskin sellasen, et helposti menee käsitteet, mikä on sukupuolitietonen ja sukupuolineutraali menee sekasin. Ja aika monella liikunnanopettajalla ja ehkä opettajalla ylimalkaan on semmonen käsitys, et koulujen pitäs pyrkii sukupuolineutraaliuteen elikkä hävittämään ja häivyttämään kaikkien sukupuolien erot. Ja siinähän on aika iso ero sukupuolitietosuuteen, joka tässä suhteessa tarkottaa käytännössä päinvastasta, et niitä pitäs just ihmetellä ja tunnistaa ja pureksia ja tutkailla niitä eri sukupuolien eroja.

TOMMY LINDGREN: Kasper nyökyttelee voimakkaasti.

KASPER KIVISTÖ: Joo, kun just tää, että se on justiinsa todella kiva ajatus tää, mitä sanoit, sukupuolisensitiivinen, et otetaan huomioon, annetaan tilaa erilaisille sukupuolen ilmaisuille sen sijaan, että niitä häivytetään. Myös me nähdään järjestönä tosi paljon sitä, että oppilaat jopa haluaa vaihtaa koulua toiseen kouluun, koska opettaja tai rehtori ei suostu yhdenvertasuutta ja tasa-arvoa edistämään ja asettaa tietyt oppilaat, vähemmistöihin kuuluvat oppilaat, todella ahtaaseen ja stressaavaan tilanteeseen. Joten, jotta tää oppilas voi elää nuoruuttaan niin kun vieruskaverit, hän joutuu vaihtamaan kouluu. Mahdollisesti koulumatka pitenee, jotta hän saa perusoikeutensa. Esimerkiks moni ei tiedä, että oppilaalla on oikeus vaihtaa vaatteet yksityisessä tilassa eli esimerkiks saa mennä vessaan. Ja jotkut opettajat yhä kieltää sen ja pakottaa, että ne vaatteet pitää ottaa muiden edessä pois, tavallaan muiden kans samassa tilassa. Ja voi kuvitella, et jos ihmisellä on tarve mennä sinne yksityiseen koppiin, mikä stressi siitä tulee, jos hänet pakotetaan sinne muiden kanssa. Ja se aiheuttaa sitä, et lintsataan kokonaisia päiviä koulusta, jotta ei jouduta niihin tilanteisiin, mikä tietenkin haittaa oppimista, aiheuttaa ihan konkreettist syrjään työntämistä kaveriporukoista, oppimismahdollisuuksista ja näin. Ja yks koululiikunnan tehtävistä on yhdenvertasuuden ja tasa-arvon lisääminen. Lopulta kuitenkin siellä ytimessä on vielä liikunnan ilon lisääminen. Se, että joskus koululiikuntaan tuntuu, että suhtaudutaan kuin huippu-urheiluun, et siellä jotenki pitää hammasta purren parhaat tulokset, mitä vaan pystytään ihmisestä repiin, niin pitää repii siellä. Ja se tekee tosi pahaa jälkeä monille ihmisille, kun sen pitäis olla enemmän semmosta pehmeempää ja ilon kautta ja saada sitä nautintoo urheilusta ja kokeilla. Ja esimerkiks tää ajatus tästä, mitä Marja sanoit, et suojellaan tyttöjä kiusaavilta, ronskeilta, isoilta, väkivaltasilta pojilta. Niin entä, jos aatellaanki, et eiks se oo aika positiivista, että ainaki osa tunneista, osa lajeista ois yhessä. Opittais vähän huomioimaan toisen esimerkiks, että toinen on lyhyempi, toinen on pidempi. Ja näähän ei oo toki sukupuolieroja, näähän on yksilöiden eroja, että toinen on pienempi, toinen on suurempi, toinen on nopeempi, toinen on hitaampi, kaikkii tällasii. Et puhuttais siitä, et opitaan huomioimaan toisen vahvuuksia ja toisen niitä kohtia, missä voidaan ite tukea sitä ja tälleen. Et mä nään tässä ihan ehdottomasti oppimismahdollisuuden, mikä taas hyödyttää taas sanottuna kaikkia, ei vain vähemmistöjä [musiikkia 15 s].

TOMMY LINDGREN: Mielenkiintosta Kasper, että sä nimenomaan toit tän liikunnan, urheilun ilon. Emmeth sä oot huippu-urheilija ja sulla varmasti myöskin urheilemiseen nimenomaan liittyy liikunnan riemua ja urheilemisen iloa hyvin paljon. Mut onks se törmännyt lannistavaan ilmapiiriin ihan kouluajoista lähtien, kun sä puhuit just niistä epämiellyttävistä kokemuksista?

EMMETH SALO: Just se, et liikunnan ilo, kyllä aina tykänny liikunnasta ja silleen. Mut sit jo koululiikunnas oli se, et mun piti mennä sinne naisten pukkariin. Siel oli periaattees suihkupakko, mut mä en ikinä sitä [naurahtaa], kertaakaan en siihen suostunu. Mut sit oli joka kerta joku opettaja siinä huutamassa puol tuntii, et nyt menet sinne suihkuun. Ja se teki liikuntatunnist semmosen, että ei siihen halunnu [naurahtaa], ei sitä ikinä odottanu ilolla eikä sillee mitenkään. Ja sit taas, jos miettii kilpaurheilua nytten, niin kyl se sosiaalinen aspekti siitä liikunnan ilosta katos hetkeks ainaki ihan kokonaan sillon 2019, kun tuli kaapista ulos. Porukan reaktio siihen oli se, että sosiaalinen tuki loppu siinä vaiheessa ihan seinään, et en tiiä. Mut mä oon opetellu siitä huolimatta iloitsemaan urheilusta sen jälkeen. Et mä ostin kotiin penkin ja olin varmaan vuosia silleen, et treenasin pelkästään kotona omissa oloissa ja keskityin siihen omaan tekemiseen. Nyt mä oon varmaan tän vuoden puolella opetellu uudestaan käymään salilla ja silleen. Vähitellen saan sitä takas kyllä, mut se on tavallaan ollu järkytys, et se sosiaalinen aspekti oli niin raju.

KASPER KIVISTÖ: Ja sul-

EMMETH SALO: Ja-

KASPER KIVISTÖ: Sori, mä meinasin sanoo, et kun sul on vielä yksilölaji. Ja vielä joukkuelajissa, jota ei pysty harrastaan esimerkiks kotona, niin sillon se on kyllä, seinä nousee ihan kirkkaasti siihen eteen.

TOMMY LINDGREN: Mm.

EMMETH SALO: Joo. Kyl mä luulen, et semmoses tapaukses tosi moni varmaan päätyy siihen, et lopettaa koko harrastuksen, jos siin joukkueessa on syrjintää tai muuten. Et se on tosi surullista. Ja mä ymmärrän täysin niitä ihmisiä, jotka siihen valintaan päätyy. Koska se tuntuu olevan se todellisuus, että ei saa melkeinpä hetken rauhaa, jos on transurheilija esim.

TOMMY LINDGREN: Joutuuko tätä ajattelemaan niin, että jossain vaiheessa tietyt sukupolvet vaipuvat unholaan [naurahtaa]? Miten sitä muutosta voisi vauhdittaa ehkä koululiikunnan osalta, että näin ei tapahtuisi, että ymmärrettäisiin se, että miten ihmisiä voidaan kohdella kunnioittavammin ja samalla myöskin lisätä liikunnan iloa ja lisätä tämän kansan liikkumista, joka niin kovasti tuntuu olevan nyt jatkuvasti muutenkin meidän huulilla?

MARJA KOKKONEN: Kyllä koululiikunnan osalla ainakin koulutuksessa on tapahtunu nyt se muutos, et 2013 vuodesta näitä teemoja, näitä asioita on opetettu liikuntatieteellises tiedekunnassa, joka nyt on virallisesti ainoo paikka Suomessa, josta päteviä liikunnanopettajia pystyy valmistumaan. Et me koitetaan nyt siellä tehdä parhaamme ja otettu ryhtiliike. Ja sillain se pitäs musta tapahtuakin, koulutuksen kautta eikä niin, että sukupuolivähemmistöihin kuuluvat lapset ja nuoret ja kilpaurheilijat joutuu jotenki ite raivaamaan sitä tietä ja tulemaan kaapista ulos ja puhumaan hulluna omasta puolestaan. Et sieltä koulutuksen kautta muutos toivottavasti pikkuhiljaa rupee vaikuttamaan. Ja monella rintamalla, kun sitä tapahtuu, toivottavasti se vauhdittuu sitä myötä.

KASPER KIVISTÖ: Ja ehdottomasti myös valvonta. Eli, kun meillä on hienot lait, ei täydelliset mut hienot lait, mut niit ei valvota, että onko ne tasa-arvo- ja yhdenvertasuussuunnitelmat oikeesti päivän tasalla ja tietääkö opettajat niitä ja tietääkö oppilaat omat oikeutensa. Ja tässä mä peräänkuulutan esimerkiks tasa-arvovaltuutetun ja yhdenvertasuusvaltuutetun rahotuksen ja toimivallan laajentamista. He ovat käytännössä ensisijainen valvova elin Suomessa. Ja järjestöt tietenkin raportoi, minkä pystyy, mutta me ei pystytä pakottamaan samal lailla kun viralliset toimijat pystyy. Niil on enemmän vipuvartta. Mut tässä ajatus siitä, mikä aina tulee esiin, et jaksetaan odottaa jonki aikaa, niin just nää vanhemmat sukupolvet, nää jäärät jää just eläkkeelle ja uusilla koulutuksilla olevat ihmiset ottaa paikan. Mut siin samalla, kun me odotetaan, koko ajan transnuoria syrjäytetään. Koko ajan siel on, siis joka sekunti siellä kuitenkin on transnuoria olemassa kouluissa ja koululiikunnan parissa. Niin ei me voida uhrata heitä sille, et me vaan odotellaan vuosia. Ja mä aina aattelen sitä niin, et kun kaikilla työntekijöillä on velvollisuus oppia työnsä mukana, kehittyä siinä. Esimerkiks, jos otetaan uus tietokonejärjestelmä, kuka muistaa, että kymmenen vuotta sitten kukaan ois osannu Teamsiä käyttää [naurua] ja nyt kaikkien pitää osata käytännössä Teamsiä käyttää. Niin miks me voidaan velvottaa tällasiin asioihin, mut me ei voida velvottaa jostain syystä käyttäytymään asiallisesti ja päivittämään tietoja vähemmistöihin liittyvissä asioissa? Mun mielest tää on vaan semmonen, et me ei olla vaan viitsitty ja me yritetään antaa joku ihmeellinen lupa osalle ihmisistä olla yhä syrjiviä. Et jotenkin mielipiteenvapaus, vaikka se selkeesti lukee, kuten mainittiin OPSeissa ja laissa, että tämä ei ole OK, ja silti me annetaan sen tapahtua.

EMMETH SALO: Joo. Mul on kans semmonen kokemus, et sen jälkeen, kun mä tulin kaapista ulos, mä huomasin, et jossain kommenteissa mun yks vanha yläasteen opettaja sano, et meil on otettu nyt, me ollaan nyt älytty täst sun jutusta, että meiän pitää miettii näit asioita jatkossa kouluissa. Et tavallaan se, että lisätään tietoutta ylipäätänsä mediassa, se varmasti auttaa myös siihen, et kun ihmiset huomaa, että meitä on vähän joka puolella, muutamia ainakin, sitä helpompi heidän on suhtautuu ehkä.

TOMMY LINDGREN: Tiedon lisääminen on avainkysymys. Millanen käsitys teillä on, ehkä Marja katson suhun ensimmäisenä, siitä et miten, jos nyt laajennetaan pikkasen vielä koululiikunnasta ihan laajemmin urheilun ja liikunnan kenttään. Miten urheilun lajiliitoilla, seuroilla, valtavalla joukolla myöskin ihan vapaaehtospohjalta toimivia valmentajia esimerkiks ympäri Suomea on tietoa ja ymmärrystä sukupuolen moninaisuudesta tai sukupuolivähemmistöjen kohtaamisesta?

MARJA KOKKONEN: Mulla on kyllä hyvin nihilistinen käsitys eli, että erittäin huonosti on tietämystä. Et se ei ole kuulunu valmentajakoulutuksiin eikä pitkälti kuulu vieläkään valmentajakoulutuksiin. Et se on ihan, Jyväskylässähän annetaan ylimmän tason valmentajakoulutusta Suomessa ja urheiluopistoilla ja muissa oppilaitoksissa annetaan niitä taikka lajiliitot antaa niitä alempia valmentajakoulutuksia. Niin jotkut valveutuneet esimerkiks urheiluopistot ottaa kursseilleen, esimerkiks älyää pyytää mua sinne puhumaan tai [naurahtaa] varmaan Setaakin lähestyy. Mutta se ei mitenkään kuulu niitten OPSeihin. Et siellä, jos siel on joku hereillä, jollain on joku henkilökohtanen kosketus esimerkiks transurheilijaan, niin sen jälkeen se oppilaitos yleensä älyää, että näillä asioilla on merkitystä. Eli se on hyvin epätasasta, se on hyvin vähäistä se tietämys. Mut hyvin paljon on vastarintaa myöskin siihen, et ”miks tätä sisältöä, miks täntapasia asioita pitäs tänne valmentajakoulutukseen nyt tunkee”.

TOMMY LINDGREN: Mä tarttusin vielä tähän koulutuspyyntöihin itse asiassa, koska tässä studiossa, kun keskustelimme seksuaalivähemmistöjen oikeuksista urheilussa, sillon kysyin Setan kouluttajalta Marita Karviselta kysymyksen, että tuleeko järjestöille paljon koulutuspyyntöjä urheilun erilaisilta toimijoilta. Vastaus kuulu sillon Maritalta: ”aivan liian vähän”. Kasper, sama kysymys sulle: tuleeko Trasekiin tai luuletko, että tuleeko muihin järjestöihin tänä päivänä, urheilujärjestöiltä, urheilun toimijoilta edes jonkin verran koulutuspyyntöjä tai yhteydenottoja?

KASPER KIVISTÖ: Trasek on ollu tosiaan olemassa vuodesta -84 elikkä itseäni vanhempi järjestö. Ja mun tiedossa ei ole yhtään yhteydenottoa miltään lajiliitolta, tämmöseltä. Mutta yksittäiset opettajat tai yksittäiset valmentajat on esimerkiks lähestyny mua Instagramissa ja on sanonu esimerkiks, että ”mä oon yrittäny puhuu tästä, mun ylemmät esihenkilöt ynnä muut ei suostu tähän, mitä mä voin tehdä, miten mä voin saada tätä koulutusta?” Ja nyt olin näkevinäni, et Setalla onkin jotain yleistä, avointa koulutusta järjestymässä nytte. Koska just se, että opettajan on, jos hän haluaa tätä asiaa edistää, yksinään aika vaikee lähtee sitä. On aika vaikee tunnistaa, mikä on oikeeta, hyvää tietoa ja miten se käytännössä menee arjen työskentelyyn. Ja sen takia mun sydän kyllä on niitten toimijoiden puolella, jotka yrittää parhaansa, mutta esimerkiks just ei, heitä ei päästetä tekemään työtään niin hyvin kun he toivovat. Ja sanottava, että me ollaan yritetty nyt vastata tähän, kaikki järjestöt. Me tehtiin tossa viime vuonna semmonen, kun istuttiin alas todella monen eri sukupuolivähemmistöihin liittyvän järjestön kanssa. Niin tehtiin yhteinen kättä päälle, et nyt aletaan oikein erityisesti urheiluasiaa, et aletaan järjestää vaikka urheilutapahtumii, leirejä ynnä muuta erityisesti toki nuorille mutta myös aikuisille. Et moni aikuinenkin haluais sen turvallisen ympäristön vaikka vähän höntsäillä pipoliigaa ynnä muuta. Niin, et jotain semmost, et liikunnan iloa voidaan järjestää turvallisessa ympäristössä, jossa ei joudu kohtaa transfobiaa.

EMMETH SALO: Mul on ainaki meiän liitosta semmonen kuva, et ei siellä kukaan tiedä asiasta yhtään mitään. Ja, kun yrittää transihmisenä kertoa. Esim. kerroin, kun musta tehtiin liiton lehteen jossain vaihees juttua, kerroin, että vaihoin nimeä, mun vanha nimi aiheuttaa dysforiaa mulle ja se oli syynä siihen. Ja sit tulee juttu ulos, siin on vanha nimi koko jutussa käytetty ja mainittu siellä lopussa, että vaihdoin nimeä uuteen nimeen. Niin, jos ois vähänkään tietoutta siitä, mimmosia ne, mimmosta pahaa oloa se vanhan nimen kuuleminen transihmisessä aiheuttaa, jos ois tietoutta ja ymmärrystä siitä asiasta, niin tommosii virheitä ei tulis tapahtumaan. Et tän jutun tekijä sano, et ei ollu mitään pahaa tarkottanu tai mitään. En tiedä siitä sitten, mutta se, että hän ei ainakaan asiasta yhtään mitään tienny sen perusteella, et noin pääs tapahtumaan.

TOMMY LINDGREN: Tää on aika tyypillinen virhe. Kasper, eikö olekin, mitä tapahtuu?

KASPER KIVISTÖ: Joo, ikävä kyllä transihmisten niin sanottua dead nameä, haamunimeä viljellään syystä tai toisesta intohimoisesti [naurahtaa]. Wikipedioissa ynnä muissa niitä ei saada pois millään, vaikka se nimi ei olisi edes ollut käytössä vaikka näyttelijän tai urheilijan tai minkä tahansa tavallaan julkisen työn aikana, niin sitä silti halutaan sinne laittaa. Ja sitä yritetään käyttää myös, mä sanoisin, että on tätä, mitä Emmeth sanoo, et ei tarkoituksella, että ei jotenkin vaan hoksata, että miten tää toimii eikä ymmärretä kysyä. Mut sit on ihan tarkotuksellista pahantahtosuutta ikävä kyllä, että tahalteen kirjotellaan näitä vanhoja nimiä ynnä muuta. Jotenkin me ollaan täs paljon puhuttu tietämättömyydestä, mutta haluun nostaa sen esiin, että on myös tahallista syrjimistä ja tahallista pahan tekemistä, mihin pitäisi myös kiinnittää huomiota.

MARJA KOKKONEN: Ja mä oon kans nois mun tutkimusaineistos tai meiän tutkimusryhmän haastatteluis ja aineistoissa törmänny siihen, etä onpa se sitte urheilija tai onpa se sitte koululapsi, joka on toistuvasti sanonu valmentajalleen tai liikunnanopettajalleen, et ”hei, mun nimi on tämä”. Niin opettaja tai valmentaja toistuvasti käyttää vanhaa nimee niin, et se ei ikään kun mene tän lapsen tai nuoren tai aikuisen urheilijankaan mielest enää vahingon piikkiin tai siihen, että ”voi voi, kun valmentajalla ja opeil on nyt paljon näit urheilijoita ja lapsia, niin sillähän menee nyt nimet väkisinkin sekasin”. Vaan, et se on, aattelen samalla tavalla ku Kasper, et se on jotenkin jo niin ilmeistä, et se on tarkotuksellista vallankäyttöö ja nolaamista ja syrjintää ja ikään ku näytetään, et kellä täällä treeneis on se kaapin paikan näyttämisen mahdollisuus ja mikä se valta-asema tässä porukassa on.

KASPER KIVISTÖ: Mm, ehdottomasti [musiikkia 14 s].

TOMMY LINDGREN: Jos täs ihan käytännössä jollain tavalla nyt pohtii vaikkapa transsukupuolista tai muunsukupuolista nuorta, joka haluaa intohimosesti, suhtautuu johonkin tiettyyn urheiluun ja haluaa sitä harrastaa, mut törmää seurassa kun seurassa hyvin tyypilliseen binääriseen, sukupuolen perusteella tapahtuvaan jakoon, joka urheilussa elää vahvana, miten sitä konkreettisesti, jotain käytännön ohjeita, miten siellä seuratasolla ihan käytännössä voitaisiin muuttaa ja purkaa näitä käytäntöjä, jotta sinne olisivat kaikki tervetulleita ja kaikki voisivat turvallisesti urheilla? Kuka tahansa voi tarttua tähän.

KASPER KIVISTÖ: Otanks mä vähän tämmösen järjestönäkökulman tähän. Eli tietenkin koulutus, se, että sanoo, että me ollaan turvallinen tiimi, niin se ei tarkota, etteikö siel just niit vahinkoja käy ja ne vahingot on silti satuttavia, vaikka me ymmärrettäis miten, että nyt ei haluttu pahaa tehdä. Se, että ennen kun menee julistautumaan turvalliseksi tiimiksi vaikkapa, niin ottaa sinne Setalta tai Trasekilta esimerkiks koulutusta. Et käydään yhessä kädestä pitäen. Et me ollaan sitä varten olemassa, et me autetaan. Ja se, mikä näis keskusteluis tosi usein jää huomiotta on se, että transihmiset harvoin ite haluaa tunkea itseään ehdoin tahdoin paikkoihin, missä meitä syrjitään. Mikä tarkottaa, että esimerkiks urheiluryhmät, me oletetaankin, että siellä on paljon syrjintää. Niin, jos se ei sitä oo erikseen sanottu, et me ollaan tervetulleita, niin me oletetaan herkästi, että me ei olla tervetulleita. Ja se, että se pitää sanallistaa, et ”hei, että me pyrimme ottamaan moninaisuuden huomioon ja pyrimme turvallisemman tilan periaatteisiin”, sillon me myös uskalletaan tulla paikalle. Et moni, ikävä kyllä moni transihminen ajattelee niinkin, et ”mä en haluu häiritä niitä muita mun asioilla, et mä en haluu, että kellekään muulle tulee epämiellyttävä olo vaikka siitä, et mä oon mukana”. Ja täähän on ihan järjetöntä siis, et me ollaan luotu maailma, missä ihmiset sensuroi itteään, vaikka se on heitä varten itseään, heidän omaa terveyttä, heidän omaa hyvinvointia varten oleva palvelu, se urheilu ja he ei uskalla osallistua siihen, koska he pelkää, että he aiheuttaa muille inhottavaa fiilistä tai pelkää, et heitä nöyryytetään tai aiheutetaan inhottavii tilanteita. Niin se, et tosiaan kouluttautumista ja sen asian esiin tuomista. Ja siihen liittyen toki se, et selkeet polut, et miten toimitaan, jos esimerkiks toinen joukkuekaveri ei noudata näitä periaatteita tai, että jos toisen, vaikka vastapuolijoukkueen kisoissa valmentaja, muut pelaajat, et jos joku meidän tiimistä kohtaa syrjintää vaikka meiän tiimin ulkopuolelta, niin miten meiän tiimi reagoi siihen. Et on nää polut, et miten täs toimitaan.

TOMMY LINDGREN: Et ehkä orastavaa ymmärrystä myöskin yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista on alkanu näkyä ainakin ehkä viestinnällisellä tasolla, jos ajatellaan urheilun toimijoiden viestintää parin viimesen vuoden aikana. Oon aika tarkkaan seurannut sitä, että miten esimerkiks vuosi vuodelta on nähty erilaisia Pride-kannanottoja vaikkapa Pride-kuukauden aikana. Ja viime vuonna niitä oli ehkä runsaammin kuin koskaan aikasemmin. Tiina Tuppurainen kirjottaa Rakkaudesta lajiin -kirjassaan näin: ”Marja Kokkonen oli Suomen Urheiluliiton koordinoivana psykologina pitänyt Prideen osallistumista pinnalla jo pitkään, ja vuonna 2021 SUL päätti ryhtyä Priden viralliseksi kumppaniksi.” Ja mä muistan itse, kuinka SULin puheenjohtajana -21 työskennelly Sami Itani totes Ihmisoikeusliiton järjestämässä Ihmisoikeudet urheilussa -seminaarissa ihmetelleensä kovasti, että miten on mahdollista, että [naurahtaa] liitto ei ole jo pitkään ollut Pridessa mukana. Eli nää julkisetkin kannanotot on vaatinu myös muutosta ajavilta ihmisiltä, Kokkosilta tai Itaneilta ja muilta tuuppimista, puskemista urheilun sisällä. Miten sä Kasper näät näiden viestien merkityksen? Onko siinä, onko se nyt sellasta pintatasoa, joka ei kerro välttämättä arjesta yhtään mitään? Se on viestintää, se on tämmöstä seremoniallista, mutta onko se tärkeää?

KASPER KIVISTÖ: No siis se on enemmän kun ei mitään. Se on lähtöasetelma. Se on silleen, mä toivoisin siitä järjestöstä, minkä mä tos aikasemmin mainitsin, et ensin kouluttaudutaan, ensin järjestetään rakenteet kuntoon ja sen jälkeen aletaan heiluttelee sateenkaarilippuja. Koska sateenkaarilippu tai translippu tai mikä vastaava tahansa on sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille semmonen turvamerkki. Ja sillä on merkattu vähän niin kun sitä, että täällä paikassa mä olen turvassa. Ja nyt, jos sitä lätkitään ympäriinsä ilman, että siinä on turvaa taustalla, niin viedään meiltä pois se viimenenkin mahdollisuus valita meidän oma turvallisuus ja varautua. Ja tavallaan, et sateenkaaren käyttö pitäis ansaita sillä, että on tehty rakenteellisii muutoksii. Ikävä kyllä meiän yhteiskunnassa mennään koko ajan joka asiassa toisinpäin, et ensin laitetaan se sateenkaari ja sit vasta aletaan työskentelemään.

MARJA KOKKONEN: Tää media, mä hyökkään tähän nyt. Siis mulla menee totaalisesti hermo tiedotusvälineisiin tämmöses arkipäivän viestinnässä. Ja kyllä mulla kapula laulaa, kun mä laitan urheilustudioihin tekstiviestejä, kun vilahtaa, että tänne voi laittaa. Niin arkipäivän viestintä, et musta näillä kampanja- tai Pride-viikko-viestinnöillä, niin se häviää vaikka vuosikellossa se vaikutus, kun meillä puhutaan tiedotusvälineissä hiihtäjättäristä tai painonnostajattarista tai kommentoidaan ulkonäköö hyvin stereotyyppisesti, et joku nyt on siro ja joku on atleettinen ja joku on urheilijan näköinen. Eli mun mielestä siinä ois tiedotusvälineillä, kun mä.. tai siitä vois alottaa ennen tätä mun vuodatusta nyt sen kysymyksen Tommi. Niin mun mielestä siin ois tiedotusvälineillä tosi paljon skarppaamisen paikkaa. Et ne on semmosii pienii, hienovarasii lauseita, jotka tekee myyräntyötä ihmisten mielissä ihan samalla tavalla kun täs aikasemmin keskusteltiin siitä, et mitä ois ne pienet arjen teot ja pienet toiminnat, joilla pystyttäs helpottaan sukupuolivähemmistöihin tai sateenkaarevien ihmisten pääsyä ja halua tulla urheiluharrastusten pariin. Niin se, että kun siellä lapset ilmottautuu, jos siel on tyttö ja poika, se on ihan eri juttu kuin, jos siel ois vähän laajempana, jos se sukupuoli nyt pitää jonkun rahansaannin tai raportoinnin tai tilastojen takia saada liikunnan niistä harrastajista. Että siellä näkyis jo, et siel on muitakin vaihtoehtoja kun tyttö ja poika. Et ne on ne arjen pienet merkit, mun ajatus on tää, niin tuo enemmän sitä turvaa ja kertoo arkipäivän yhdenvertasuudesta kun semmoset ehkä massiivisemmat ulostulot.

EMMETH SALO: Joo. Mul tuli täs journalismis mieleen lähinnä se, et aina, jos mustakin nykyään tehään juttua, niin se ei lähe siitä, et mä oon urheilija, mä voitin maailman mestaruuden, mä voitin Euroopan mestaruuden. Se lähtee siitä, et mä oon muunsukupuolinen. Sillä saadaan klikkejä, sillä saadaan sitä vihaa sinne kommentteihin ja sillä ne tekee rahaa. Mutta se vaan tuntuu itestä niin tyhmältä, et se on yks pointti. Ja taas, jos miettii transnaisista näkemiäni juttuja, siin on aina ulkonäkö, siin on aina jotain asioita, et ei se oo sen transnaisen vika, että se kilpailee niiden liiton sääntöjen mukaan ja sit ihmiset heittää sille vihaa ja journalistit menee siihen samaan.

TOMMY LINDGREN: Vielä tästä ehkä median, viimesenä kysymyksenä. Ja tää on tietysti valtavan laaja aihe, jonka äärellä voitas pitää varmaan toinen podcast vielä. Mut mä oon itsekin sivunnu ihan alussa julkisen keskustelun transfobiaa. Ollaan Älä riko urheilua -kampanjan kohdalla huomattu, et sukupuolivähemmistöjen oikeudet urheilus on kirkkaasti eniten aggressiivista ja koko kampanjan kyseenalaistavaa kommentointia herättävä ihmisoikeusteema. Ja kerta toisensa jälkeen sosiaalisessa mediassa nostetaan esiin samat linkit, jossa yksittäisten transnaisten menestys ihan millä tahansa urheilun kilpatasolla väitetään olevan esimerkiks uhka naisten urheilulle. Keppihevosena käytetään jopa naisten oikeuksia, mikä on hyvin yleistä tällases antigender-liikehdinnässä ylipäänsä. Miksi tämä aihe herättää niin paljon syrjivää ja jopa avoimen vihamielistä puhetta Kasper?

KASPER KIVISTÖ: Tähän ruotsalainen tutkija Ulrika Westerlund sanoo hienosti jotenkin, käytti sitä, et se on ”lowest-hanging fruit” eli alimpana roikkuva hedelmä. Elikkä se on helpoin. Ei näit ihmisii kiinnosta naisurheilu, ei heitä kiinnosta naisurheilijoiden palkat, seksuaalisen häirinnän kitkeminen, paremmat vaikka peliajat ynnä muuta, ei nää kiinnosta. Se on vaan se keppihevonen, millä saadaan mahdollisimman iso massa sinne taakse. Ja tää on mun mielestä aina jännä, että jos meil on olympialaiset, jossa siis 2000-alusta asti on voinu transihmiset tiettyjen sääntöjen puitteissa kilpailla. Niin jokainen tyyppi omalta kotisohvalta, penkkiurheilija, joka on kuullu viimeks sukupuolesta puhuttavan niitten ala-asteen biologian kirjassa mielestään tietää paremmin kun olympiakomitea ja niitten lääkärit ynnä muuta, että mikä on urheilun kannalta hyvä ja mikä on eri lajien ja sukupuoliasioiden kannalta hyvä. Siit on ihan hirveesti väärää tietoo liikkeellä ja sillä yritetään vastustaa nimenomaan sukupuolen juridisen vahvistamisen ihmisoikeutta. Eli tää ei ole tosiaan, liity millään tavalla ihan oikeesti siihen urheiluun vaan tää liittyy siihen, että koko ajan hoetaan, aina, kun puhutaan, et transihmisten pitää saada juridinen sukupuoli vahvistettua, sillon ensimmäinen keppihevonen sieltä on, millä ratsastetaan on se, että sitten miehet menee rikkomaan naisten ennätykset ja ne miehet, jotka ei pärjää miesten urheilussa menee sitten voittaa sarjat naisten urheilussa. Ja mä aina sanon, että esimerkiks olympialaisissa taitaa olla se raja, kymmenen vuotta pitää ollu olla estrogeenillä. Niin mä haluan nähdä sen miehen, joka identifioituu mieheksi ja on valmis kymmenen vuotta käyttämään estrogeeniä ja muuttaan juridisen sukupuolensa naiseks ja elämään naisen maailmassa kymmenen vuotta, jotta se saattaa ehkä pärjätä naisten sarjassa. Ja sit, kun katotaan, millaset ne voitot on siel naisten sarjoissa, rahalliset voitot, niin mun on tosi vaikee nähdä, että se on todellisuutta, että kukaan mies tekisi tätä. Ja, et on aivan eri keskustelu, et tosiaan oikeesti transsukupuolisten ihmisten oleminen urheilus mukana.

EMMETH SALO: Ja mul on semmonen pointti viel tähän, että kilpaurheilussa harvemmin kaikki on samalla viivalla lähdössä muutenkaan. Et esimerkiks meiän liitossa on lukemattomia määriä ihmisiä, jotka on käyttäny hormoneja aikasemmin elämässään. Sen jälkeen tullu puhtaaks niistä ja tullu meiän liittoon kilpailemaan. Ja he ei saa siitä vihaa, mut transihmiset kilpailee ihan samalla tavalla sääntöjen mukaan ja heille tulee koko ajan vihaa siitä, että he osallistuu siihen sääntöjen mukaan. Jos tätä vihaa jollekin pitäis osottaa, älkää tehkö sitä sille transihmiselle, koska se saa vihaa joka päivä muutenkin. Menkää sinne liittoon ja kertokaa, et teiän mielestänne säännöt on sitte huonot! Mutta älkää sille transihmiselle sitä jauhako!

TOMMY LINDGREN: Haluaako tutkija Kokkonen vielä lyhyesti kommentoida?

MARJA KOKKONEN: Tutkija Kokkonen, ehkä, kun täs on puhuttu tästä vihasta, mun tulee aina mieleen täs myöskin sellasii tunteita kun epävarmuus ja pelko. Et mä mietin sitä, että yhtäältä urheilussa sanotaan, että sukupuoli ja identiteetti, sil ei oo mitään merkitystä kilpailusuoritukseen ja se ei oo tärkee asia ja ne ei kuulu tänne meiän valmentajakoulutuksiin. Mut sit kuitenkin tää on se asia, kun ruvetaan seksuaalisuudesta tai sukupuolesta puhumaan, niin se herättää tätä vihaa ja ihan mahotonta liikehdintää. Mä kyl mietin, et jossain siellä syvällä on hirveän paljon epäselvyyttä oman sukupuolen ja seksuaalisten kysymysten kanssa, koska se koetaan niin uhkaavana ja pelottavana, että siitä pitää tällä tavalla ärhennellä. Ja, että enemmistöön kuuluvien ihmisten maailmankuva on jotenkin niin heikoilla kantimilla, että tälläinen asia saa sen niin sekasin.

TOMMY LINDGREN: Toivottavasti tämä keskustelu on osaltaan auttanut lisäämään tietoa ja ymmärrystä! Haluan kiittää teitä kaikkia lämpimästi. Kiitos Marja Kokkonen, Kasper Kivistö ja Emmeth Salo.

EMMETH SALO: Kiitos!

KASPER KIVISTÖ: Kiitoksia!

MARJA KOKKONEN: Kiitos!

TOMMY LINDGREN: [musiikkia 4 s] Tää keskustelu on tietosesti keskittynyt ihmisoikeuksiin, se on keskittyny yhdenvertasuuden edistämiseen ennen kaikkee urheilun ja liikunnan, myös koululiikunnan arjessa, joka koskettaa monia sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ja totta kai kaikkia muitakin. Ei olla puhuttu esimerkiks testosteronitasoista, urheilulääketieteestä, huippu-urheilun jatkuvasta debatista trans- tai intersukupuolisten urheilijoiden osallistumisoikeuksista. Se keskustelu epäilemättä myös jatkuu eikä siinäkään voi unohtaa ihmisoikeusnäkökulmaa. Siinäkin keskustelussa tulisi kuulla ennen kaikkea sukupuolivähemmistöjä itseään, ei vain puhua heistä. Urheilun kaksinapasesta ja kapeasta sukupuolikäsityksestä kertoo esimerkiksi se vimma, jolla yleisurheilussa on vaadittu tiettyjen naisurheilijoiden, kuten vaikkapa juoksija Caster Semenyan kohdalla sukupuolitestausta, pakollisia hormonihoitoja. Semenya, joka määriteltiin syntymässä tytöksi, hänen juridinen sukupuolensa on nainen, hän on identifioitunut naiseksi. Jaana Pirskanen Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksesta kommentoi tätä Semenyan tapausta vuonna 2019 näin: ”Ihmisten jaottelu kahteen sukupuolikategoriaan pelkästään tietyn normin täyttävien kehon piirteiden perusteella on syrjintää. Ihmiset ovat myös kehon sukupuolitettujen piirteiden osalta moninaisia.” Intersukupuolisuus tarkottaa siis joukkoa erilaisia luonnollisia variaatioita, joissa kehon synnynnäiset, sukupuolitetut piirteet, kuten kromosomit, sukuelimet tai hormonitoiminta eivät ole yksiselitteisesti nais- tai miestyypilliset. Ja joillekin intersukupuolisuus voi olla myös sukupuoli-identiteetti. Sukupuolen moninaisuuden ymmärtäminen ja sukupuolisensitiivisyyden lisääminen urheilussa ja liikunnassa ovat eduksi meille kaikille, myös cis-sukupuolisille, jotta he eivät joutuisi asettamaan itseään ahtaisiin sukupuolen muotteihin, jotta kukaan meistä ei joutuisi asettamaan itseämme ahtaisiin sukupuolen muotteihin. Pysytään valveutuneina! Ihmisoikeudet kuuluvat urheilun ytimeen! Ja, jos pidät tästä podcastistä, jaa ihmeessä sitä sosiaalisessa mediassa ja osotteessa alarikourheilua.fi! Voit myös tehdä lahjotuksen työllemme tai tilata uutiskirjeen. Minä olen Tommy Lindgren. Tämä on Älä riko urheilua -podcast. Ensi kertaan!