6: Missä viipyy urheilun todellinen antirasismi?

Urheilijoihin, valmentajiin ja tuomareihin kohdistuu rasismia urheilun kaikilla tasoilla juniorikentiltä ammattiurheilun huipulle. Myös urheilun rakenteissa on tiettyjä ryhmiä suoraan tai välillisesti syrjiviä toimintatapoja. Tuntevatko urheilun vastuutahot rasistisen syrjinnän kieltävät lait? Miten antirasismiin sitoutuminen näkyy urheilujärjestöjen päätöksenteossa? Miksi kaikki lajiliitot eivät edelleenkään suhtaudu rasistisiin tekoihin riittävällä vakavuudella, vaan oikeuden vaatiminen jätetään yksilöiden harteille?

Rasismista ja sen järjestelmällisestä purkamisesta urheilun arjessa Tommy Lindgrenin kanssa keskustelevat sisäministeriön strategiapäällikkö Ari Evwaraye, yhdenvertaisuuden asiantuntija Mina Mojtahedi sekä Veikkausliigaseura KTP:n jalkapalloilija David Ramadingaye.

Voit kuunnella Älä riko urheilua -podcastia myös mm. Spotifyn ja Applen podcasteista. Jakson tekstiversion löydät kuvan alapuolelta.

TEKSTIVERSIO

TOMMY LINDGREN: [musiikkia 16s] Yksi tapaus suomalaisen urheilun arjesta marraskuulta 2022. Lahden Pelicansin juniorijääkiekkojoukkueen pelaaja joutuu rasistisen solvauksen kohteeksi ottelun aikana, minkä seurauksena pelaajan valmentaja päättää keskeyttää ottelun ja vaatii ottelun erotuomareita selvittämään tilanteen. Valmentajan mukaan toinen tuomareista ja useat todistajat kertovat kuulleensa solvauksen. Peliä ei pelata loppuun, eivätkä tuomarit valmentajan mukaan vaatineet, että ottelu jatkuu. Jääkiekkoliitossa Junior-Pelicansin tekemä ilmoitus rasistisesta käytöksestä ei johda jatkotoimenpiteisiin. Sen sijaan liiton kurinpito antaa lahtelaisseuralle tuhannen euron sakon sekä vastuuvalmentajalle kolmen ottelun pelikiellon ottelun keskeyttämisestä. Seura valittaa sanktioistaan urheilun oikeusturvalautakuntaan, joka maaliskuussa 2023 päätöksessään kumoaa sakot sekä lyhentää valmentajan saaman pelikiellon yhteen otteluun. Valmentaja ja seura vievät tapauksen myös yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistoon, joka on tätä äänittäessä lausunut, että Jääkiekkoliiton valmentajaan kohdistamat vastatoimet olivat kiellettyjä sekä vaatinut liitolta selvitystä myös välillisestä syrjinnästä. Tämä tapaus ei ole ainoa laatuaan, vaikka sen käsittely onkin monella tapaa ollut poikkeuksellinen. Viime vuosina on Suomessa ja maailmalla todistettu uuvuttavan runsaasti vastaavanlaisia tilanteita eri lajien kaikilla tasoilla, junioripeleistä aivan ammattiurheilun huipulle. Miksi 2020-luvulla monessa lajissa urheilun ja liikunnan arjessa edelleen kamppaillaan yhdenvertaisuuden toteutumisen puolesta? Miksi sanat ja teot eivät tunnu kohtaavan edes silloin, kun urheilun parissa ilmenee avointa ja täysin räikeää rasismia? Ovatko urheilun päättäjät, seurat, lajiliitot ja kattojärjestöt tehneet tarpeeksi rasismiin puuttumiseksi ja sen purkamiseksi? Paljon kysymyksiä, on aika etsiä vastauksia. Minä olen Tommy Lindgren, ja tämä on Älä riko urheilua -podcast. [musiikkia 13s]

TOMMY LINDGREN: Tervetuloa keskustelemaan, sisäministeriön strategiapäällikkö sekä entinen amerikkalaisen jalkapallon pelaaja ja valmentaja Ari Evwaraye.

ARI EVWARAYE: Kiitos paljon.

TOMMY LINDGREN: Monissa eri tehtävissä toiminut urheilun ja yhdenvertaisuuden asiantuntija, entinen pyörätuolikoripalloammattilainen ja nykyinen pyörätuolikoripallovalmentaja, Mina Mojtahedi, tervetuloa.

MINA MOJTAHEDI: Kiitos, kiva olla täällä.

TOMMY LINDGREN: Sekä tervetuloa Kotkan Työväen Palloilijoita eli KTP:tä Veikkausliigassa edustava jalkapalloilija David Ramadingaye.

DAVID RAMADINGAYE: Kiitos paljon.

TOMMY LINDGREN: Mahtavaa, että olette kaikki mukana. Meidän aiheenamme on siis rasismi urheilussa, ja on hyvä ehkä lähteä liikkeelle määritelmistä. Kestäkää vielä hetki tähän alkuun mun ääntäni. Rasismi on määritelty yksilöiden tai ryhmien väliseksi tahalliseksi tai tahattomaksi ennakkoluuloihin, asenteisiin ja tietämättömyyteen perustuvaksi rasistiseksi käytökseksi, joka ilmenee vihapuheena, syrjintänä, väkivaltana tai näennäisen neutraaleina käytäntöinä, jotka tosiasiassa sulkevat ulos osan ihmisistä. Rasismi näyttäytyy myös yhteiskunnan rakenteissa. Työelämässä, koulutuksessa tai urheilutoiminnassa on tiettyjä ryhmiä suoraan tai välillisesti syrjiviä toimintatapoja. Valkoisuuden normi sekä ruskeiden ja mustien ihmisten syrjintä on syvällä myös urheilun rakenteissa. Kyse on siis paljon muustakin kuin näkyvästä halventavien termien käytöstä, ja myös urheilussa ilmenee avointa ja tietoista arkielämän rasismia, piilossa olevaa arkielämän rasismia sekä rodullistamisen prosesseja, hierarkioita, oletuksia, stereotypioita ja ennakkoluuloja. Muistutus myöskin lainsäädännöstä. Rasistinen syrjintä on kielletty. Se on kielletty muun muassa yhdenvertaisuuslaissa ja rikoslaissa. Jos lähdetään nyt liikkeelle tästä alussa kuvaamastani tapauksesta jääkiekon puolelta, siinä vastuuvalmentaja kommentoi maaliskuussa 2023 MTV Urheilulle näin: kun mikään muu ei auta, ei auta puhelut, ei auta sähköpostit, eikä tuomareiden kuumottaminen, pakkohan sitä on jotain tehdä, koska ei se muuten lopu missään vaiheessa. Tässä on historiaa, samaan pelaajaan on kohdistunut vastaavia tekoja, joille liitto ei ole tehnyt yhtään mitään. Mina, mitä mieltä olet niistä toimista, joihin tässä tapaukses Junior Pelicansin organisaatio, kyseisen joukkueen vastuuvalmentaja ovat ryhtyneet tai ylipäänsä tapauksesta? Millaisia ajatuksia se herättää?

MINA MOJTAHEDI: Kiitos, että tää oli tosi kiinnostava tapaus, herätti paljon ajatuksia, ja ensin haluisin nostaa hattua valmentajalle. Se on musta ollu rohkee teko viedä asiaa loppuun asti vielä, ettei hyväksy sitä päätöstä tai kurinpitopäätöstä, minkä Jääkiekkoliitto on tehny ja vieny sen eteenpäin. Ihan ensiks tulee mieleen sen urheilijan, kehen rasistiset huudot on kohdistunu, et miltä hänestä tuntuu, kun oikeastaan, kun Jääkiekkoliitto on lähteny käsitteleen asiaa, niin he on miettiny sitä omien sääntöjen mukaan, että onko tuomarit toiminu, tai miten tuomarit on toiminu, miten se valmentaja on toiminu, ja sit tavallaan se urheilijan kokemus on ollu siinä aika toissijainen. Että minkä viestin Jääkiekkoliitto antaa urheilijoille tällaisesta toiminnasta, että välittääkö he siitä, että urheilijoilla kuuluu olla turvallista, turvallinen olo toimia ja olla siinä urheilussa mukana tai lajissa mukana. Sit lajiliiton osalta, niin ihan vaan kiinnostuksen vuoksi selailin Jääkiekkoliiton sääntökirjaa, mikä on yli 200 sivua, et siinä on todella paljon asiaa. Siinä alussa mainitaan toki, että minkälainen syrjintä-, siis syrjintää ei hyväksytä ja näin poispäin, mutta sit kuitenkin heidän ulostuloissa ei oikeastaan näkyny se, et mitä he aikoo tehdä asialle. Siis tällast toimintaa tapahtuu heidän liiton alaisessa toiminnassa, on rasismia. Mä en oo ainakaan nähny semmoista ulostuloa, voi olla, että on tai tulee myöhemmin, mutta en nähny semmosta ulostuloa, missä lajiliitto olis sanonu, että meidän säännöissä on puutteita ja meidän täytyy tehdä tälle asialle jotain. He keskitty hyvin vahvasti siihen, että miten se tuomari ja miten se valmentaja toimii, eikä niinkään, että mitä sille pelaajalle siinä tapahtu.

ARI EVWARAYE: Mul nousee tosta tapauksesta mieleen kaks oikeastaan eri kokoista ulottuvuutta. Yks on se, että mielenkiintoista ja samalla ehkä surullista ja traagista on se, että tämmönen tulee esiin tän yhden sankarin, tietyl tavalla, sen yhden valmentajan toiminnan kautta ja vuoksi. Mullakin on lähipiirissä ja tiedän ihmisiä, joille ei toi ollut, ja siitä ei kovin kauaa ole, taitaa tänä päivänä vielä olla tilanteita, että ei tommoinen tapaus sinällään, et se on arkipäivää. Ei se oo se tapaus itsessään tavallaan, tietyllä tavalla, et nyt se nousee keskusteluun sitä kautta, et on ollut se joku yks, joka on sanonut, että ei käy ja tehnyt jotain siinä piirissä niin radikaalia kuin että keskeyttänyt ottelun, ja valvojien näkökulmasta jopa sillee, että siitä pitää lätkästä pelikieltoa. Sitä kautta on tullut se esiin, ja silloin me ei välttämättä ehkä puhuta siitä, et kuin yleistä se on, ja tavallaan, et se problematisointi, se ongelma ehkä tulee vähän väärää kautta esille tietyllä tavalla. Jokaista tollasta kohti on lukuisia, en mä nyt uskalla sanoa tuhansia, mut lukuisia kokemuksia siitä, että missä sitä tapahtuu siinä arjessa. Sit toinen näkökulma on semmonen, mikä mun mielestä on kans mielenkiintoista, ja se näkyy ehkä muillakin elämän osa-alueilla, et sillon ku meil on tämmöisiä isoja, yhteiskunnallisia periaatteit, kysymyksii ja haasteita, niin silloin helposti käy sillä tavalla, että otetaan just tää kanta, et meidän mandaatti nyt liittyy oikeestaan vähän tähän, et se on joku muu, se on joku valvova viranomainen tai joku poliisi tai joku, ikään ku semmoinen toinen auktoriteetti, jolle se kuuluu, mutta helposti niissä käy sit sillä tavoin, et ne putoaa sinne väleihin, koska ei missään asiassa, onneksi, ei ole niin paljoo valvontaa, et ikään ku valvonta olis se tapa, millä se asia järjestyy ja hoituu. Vaan me ihmiset, jotka eletään näissä arkisissa ympyröissä, näissä yhteisöissä, niin me ollaan niitä, jotka tekee. Pitäisi vaan olla sillä tavalla, että ne ei oo ehkä niitä sankareita, jotka joutuu tekemään sitä työtä, vaan et se olis nimenomaan kaikkien meidän vastuulla.

TOMMY LINDGREN: Jääkiekkoliitto Yle Urheilun mukaan vastas tästä tapauksesta saamaansa kritiikkiin toteamalla, että se suhtautuu vakavasti syrjintään ja loukkaavaan käytökseen, eikä missään nimessä vähättele rasismia. Ja sit samaan aikaan muun muassa liiton kilpailujohtaja Pirkka Antila oli todennu mediassa ottelun keskeyttämisestä muun muassa näin, että siellä on muut jäävuorot ja muut ottelut tulossa, ei tästä mitään sirkusta voida tehdä, valitettavasti. Sirkusta. Tunnistatteko tavallaan tällasen reaktion pelin keskeyttämiseen, että kilpailun ja otteluidenhan pitää jatkua, että itse rasistisiin tekoihin ei sit kuitenkaan suhtauduta riittävällä vakavuudella? David.

DAVID RAMADINGAYE: Joo, kyl täs heräs monia ajatuksia mieleen. Ensinnäkin heräs se, et kuinka sekavaa se on. Kuinka tälleen urheilijana miettii, et tuleeks tästä mitään sanktiota, tuleeks mitään ratkaisuu, kuka tekee sen viimesen päätöksen. Ja omallakin uran varrella on ollu tilanteita, missä ei sano mitään, koska miettii, että tää on niin monimutkaista. Ei jaksa puuttuu tähän tilanteeseen. Mihin tän asian vie eteenpäin? Koska on sellainen olo, et ei tapahdu kummiskaan mitään muutosta. Heräsi myös se, että urheilija itsessään, jos mä mietin, et mulle olis käyny tällainen tilanne, tää tismalleen sama tilanne, niin kyllähän se, mä ajattelen, että mä en kuulu tänne, tää ei ole sellainen ympäristö, missä mä haluun olla, mua ei puolusteta täällä, mun tukena ei olla, paitsi se lähin valmentaja tietenkin tässä tapauksessa. Niin ku tässä sanottiin, niin nostan hattua, että uskaltaa lähtee siihen käytännössä vastavirtaan, mikä ei oo normaalia, ja se on tosi sellanen hieno teko, minkä ei todellakaan pitäis olla hieno teko, sen pitäis olla täysin normaalia, et tällaista ei hyväksytä. Niin, tietenki surullista, että tilanne on tämmöinen. Mut jos miettii myös, miten on tultu askeleita eteenpäin viimesten vuosien aikana, että jalkapallon parissa huomaa jo selkeitä linjauksia. Ottelut keskeytetään hetkeks, kuulutetaan peleissä, et okei, jos rasistista kielenkäyttöä jatkuu, niin tää ottelu keskeytetään. Mut en oo vielä nähny, että mitä sitte tapahtui, jos oikeesti keskeytetään peli, et onks siellä jotain säännöstöjä, että näin ei, että menettääkö seura siinä pisteet. Veikkaan, että niin pitkälle ei olla ees vielä ajateltu tai menty tän asian suhteen.

TOMMY LINDGREN: Niin, eiks pitäis ajatella niin pitkälle, nimenomaan niissä lajiliitoissa?

DAVID RAMADINGAYE: Pitäis, mut en tiedä, onko.

TOMMY LINDGREN: Mina.

MINA MOJTAHEDI: Juuri näin, Davidin hyvistä huomioista tulee just mieleen, että tää tapaus, niin arkista kuin se onki, niin on esimerkki siitä, että siel järjestelmässä ei oo tehty niitä asioita oikein, jotta ensinnäkin tuomari tietäisi, miten toimia silloin, kun kuuluu rasistista huuteluu, jotta se ei jäis sille valmentajalle, että nyt pitää ottaa sanktioita vastaan sen takii, et kukaan muu ei tähän puutu. Ja jotta se urheilija myös tietää, et mä voin, just niin ku David sanoi tuossa äsken, et mä voin tulla tähän toimintaan ja mun ei tarvii huolehtii siitä, et joku on huolehtinu siitä, että sit kun tai jos tällaista tapahtuu, että muhun kohdistuu vihapuhetta tai mitä tahansa, syrjintää, et joku ottaa koppii tästä, ja mulla on tän yhteisön tuki sille asialle. Niin tää case osoittaa sen, että niitä asioita ei oo tehty. Ja todella huolestuttavaa toi kommentti sirkuksesta, koska seki osottaa sen, että siin järjestelmässä ei oo otettu tätä huomioon, jolloin sitten asiat menisi niin ku tsak-tsak-tsak, nyt me tiedetään, miten toimii, että onko se se pelin keskeyttäminen vai onko se jotain muuta, mitä siinä tarvii tehdä, jotta kaikki, ei vaan urheilijat, mutta myös ne tuomarit, myös valmentajat, siis kaikki, ketkä siin toiminnas on mukana, niin voi olla turvassa. Mun mielest Mohammad Al-Emara, joka on Palloliitos tehny työtä sen eteen, että rasismiin puututaan, niin häneenkin on kohdistunu rasismia. Sillon pitää muistaa, että kyse on urheilijoista, mut myös niist kaikista, ketkä siinä toiminnassa on mukana.

ARI EVWARAYE: Tässähän on vähän semmoinen asia, niin ku ehkä taas mä mietin jälleen laajemmin yhteiskunnassa, et meidän on hirveen helppo puhua erilaisista periaatteista, ja me kirjoitetaan, allekirjoitat, et joo, meil on tämmöisiä ja tämmösiä periaatteita, mut sitte sillon, ku onki kilpailevia intressejä, että on se, no, et kuin paljon tää maksaa, et me keskeytetään, tai kuinka paljon me menetetään, voiko tulla sakkoa, no entäs nämä kaikki, nämä muut ihmiset ja niin poispäin, niin silloin niit periaatteita vasta mitataan. Tää on semmoinen loistava esimerkki ehkä siitä, et se on tosi helppo todeta, että joo joo ilman muuta, et tyhjiössä, ku kysytään, et ootteks te rasismin vastainen liitto ja haluatteks te toimia yhdenvertaisesti, ilman muuta. Mut silloin, ku sillä on käytännön vaikutus, sillä on hinta, niin silloin mitataan niit periaatteita oikeesti. Tää on ehkä, tietyllä tavalla voi sanoa, et ehkä semmoinen aika valitettava esimerkki sit siitä, et miten ne vaakakupit saattaa mennä. Mut asioiden tilahan ei oo muuttumaton, et tästähän syntyi keskusteluu, ja varmasti on vaikutusta.

TOMMY LINDGREN: Keskusteluu syntyy. Mina viittasi jo moneen kertaan Veikkausliigan vuoden erotuomarinakin palkittuun Mohammad Al-Emaraan, joka kuuluu itse asias myös Ihmisoikeusliiton Team Human Rights -vaikuttajaryhmään. Hän on tehny ison työn nimenomaan jalkapallon puolella vaatimalla myöskin selkeitä protokollia siihen, että miten toimitaan näis tapauksissa, miten otteluita keskeytetään, jos rasistista huutelua havaitaan katsomossa tai kentällä, ja on tosiaan tunnetusti monessa yhteydessä itsekin keskeyttänyt pelejä. Miten se keskustelu, David, miten futaajien keskuudessa, onks siitä käyty paljon keskustelua, että mitä tällases tilantees tapahtuu? Sä sanoit, et sä itsekään et oikein tiedä sitten, että entä jos ottelu ihan keskeytettäiski.

DAVID RAMADINGAYE: Niin, tuossahan just tulee heti ensin, et se jää sen yksilön vastuulle, et se jää, leikitään nyt KTP-kontekstissa, että tapahtuu jotain, ni monesti se jää sen yhen urheilijan yksittäiselle vastuulle, et mitä täs pitäis tehä. Jos minä päätän nytte, että seuraavas pelis jos joku huutaa joskus tai huutaa jotain rasistista, niin mitä minä teen, minä kävelen pois kentältä. Mut se hetki, ku se tapahtuu, niin pystynkö minä tekemään sen. Siin itsekin joutuu miettimään, et okei, täs kaikki, oliks se, kuuluks se nyt oikein. Se on jotenki väärä tapa, et se jää hänen vastuulleen, ja mä uskon, et Al-Emara kans on ollu ensimmäisiä ulkomaalaistaustaisia Veikkausliiga-tuomareita, et hänki on raivannut tietä ja saanu itse, häneen on kohdistunu sitte, ku on tapahtunu keskeytyksiä, että ei taas jotain, taas jotain pienestä valitetaan. Et hän on puskenu ovia auki. Mulle vaan tulee tässä mieleen myös se, että onko niissä huoneissa, missä on valmentajia, onko meillä erilaisia, eri taustoista lähteviä valmentajia, ei ees huippupesteissä, vaan myös nuorten urheilun parissa, että onks ne siel huoneissa oikeesti vaatimas näitä asioita. Vaikka edelleen, se ei oo heidän vastuulla, vaan se on ylemmillä tasoilla, se on liittojen, tuoda koulutusta ja tietoisuuteen, miten tällaiset asiat vaikuttaa yksittäiseen urheilijaan, poissulkeeko se paljon nuoria urheilijoita sieltä lajin sisältä, ja tälleen ihan, mä tiedän, että huippu-urheilu on täysin bisnestä, niin se on myös kilpailuetu heille, että otetaan huomioon kaikki, otetaan sisälle, ettei poissuljeta talentteja. Niin se on jotenkin jännä, ettei siihen olla kiinnitetty tarpeeks huomiota tai puututtu tähän asiaan. Ja tietenkin urheiluseurat tekee suurta kasvatustyötä, niin ois se tärkeetä, että hekin puuttuisi ja ymmärtäisi ja laittais resursseja siihen, että heitä koulutetaan, valmentajia, seuratyöntekijöitä, että se ympäristö on sellanen, mihin kaikki on tervetulleita. [musiikkia 17s]

TOMMY LINDGREN: Ari, tässä ennen keskustelun alkua, kun esiteltiin itsemme toisillemme, niin puhuit omasta pestistäsi sisäministeriössä, sun taustoista myöskin turvallisuuden parissa, ja sanoit, et sä työskentelet, oot työskennelly pitkälti arjen turvallisuuden kysymyksissä, ja kun puhutaan turvallisuudesta, niin tärkeä kysymys on se, että kenen turvallisuudesta puhutaan. Sulla on tosiaan oma vahva lajitausta, mut ehkä tälleen laajemmin, nimenomaan rasismi urheilussa olevana ongelmana, mä haluaisin oikeastaan siitä ehkä hetken keskustella, että osataanko rasismi urheilun kentillä tai katsomoissa nähdä turvallisuuskysymyksenä, koska sitähän se nimenomaan on.

ARI EVWARAYE: Joo, se on ilman muuta sitä, ja se on ehkä se, mikä meidän siinä turvallisuuteen liittyvässä ymmärryksessä on pikkuhiljaa muuttumassa. Pikkuhiljaa, mä korostan sitä, et aiemmin me aateltiin, et turvallisuus on erilaisten uhkien jotenki poissaoloa. Okei, et mä en saa turpaan on turvallista. Tai en kaadu, niin on turvallista, tai joku pommi ei räjähdä, on turvallista, OK. Sit tietyllä tavalla se ymmärrys siitä, että oikeastaan turvallisuus on sitä, että me uskalletaan käyttää meidän oikeuksia ja vapauksia sillä tavalla, ku siellä lakikirjassa lukee, että no, mitä ne sitten on. Ne on sitä, et meillä on liikkumisen vapaus lähtökohtaisesti, me saadaan liikkuu missä tahansa yleisissä tiloissa. Tietysti toisten koteihin ei saa mennä. Me saadaan käyttää meidän sananvapautta, uskonnonvapautta ja niin poispäin. Mut sit jos me mietitään sitä, tai kun me mietitään sen kautta sitä turvallisuutta, niin sit siihen yhtäkkiä aika nopeasti tulee se, mitä meidän pään sisässä tapahtuu, eli se meidän käsitys niist tilanteista ja ne meidän pelot, jotka oikeastaan ohjaa. Se, että uskallanks mä kävellä mun kotiovesta ulos, niin siihen vaikuttaisi, että mikä mun mielikuva siitä on, et joudunks mä ryöstetyksi tai väkivallan kohteeksi tai mitä ikinä. Ja tää on mun mielestä ihan saman tyyppinen tilanne, ja niin ku David puhui siitä, että ketkä ehkä tulee sinne yksiin, ketkä nuoret tulee sinne yksiin treeneihin, mut sit ne lähtee pois sen takia, et se ei oo turvallinen ympäristö, se, missä me ollaan ja toimitaan. Ja siithän on aika paljon kyselytutkimustietoa muun muassa Euroopan perusoikeusvirasto on tehnyt, et ne ihmiset, jotka joutuu syrjinnän kohteeksi eri syistä, on se rasistista syrjintää, on se terveydentilaan, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää syrjintää, niin se on niillä ihmisillä, se on tosi iso osa siitä turvallisuuden kokemuksesta, ne huolet siihen liittyen. Ne vaikuttaa siihen arkeen tosi paljon. Ja sit jos me ruvetaan sitä kautta tarkastelee, et okei, että meillä on semmoisia tiettyjä turvallisuuksia, jotka me hyväksytään yhteisesti, että joo joo, et tommoisia rajoja ei saa ylittää, koska se ei ole OK tehdä toiselle ihmiselle noin tai loukata toisen, vaikka nyt mä käytin sitä esimerkkii, sitä kotiin tunkeutumista. En mä voi tunkeutuu toisen kotiin ja näin. Ja siin vaihees jotenki, kun meidän ymmärrys ulottuu siihen asti, et eri ihmisille ne on varsin eri asioita, ne, mitkä vaikuttaa siihen, että miten ne uskaltaa olla ilman pelkoja ja huolia.

TOMMY LINDGREN: Tosiaan tuntuu, että etenkin jalkapallossa tai tietyis pallopeleissä se katsomo on vähän sellainen paikka, jossa sallitaan aika monenlaista käytöstä, joka ei muualla ois OK. Ja katsomoissa saattaa kuulla homofobista, seksististä, rasistista huutelua, johon aivan liian usein ei puututa riittävällä vakavuudella. Kenen vastuulla on sen takaaminen, että puututtaisiin, ja puututtaisiin selkeästi?

ARI EVWARAYE: Jos sitä katsoo lain näkökulmasta, niin kyl tapahtumajärjestäjällä on siit vastuu, et niiden ihmisten, osallistujien, on ne missä roolissa vaan, et niillä on siellä turvallista olla, et siellä ei tapahdu rikoksia. Syrjintä, kunnianloukkaus, tän tyyppiset asiat on itse asiassa, ne on rikoksia, et se ei ole vaan ikään kuin huutelua, vaan aika helposti ylittyy se rikoskynnys tai rikoksen tunnusmerkistö. Tää on ehkä semmoinen, mistä ei hirveästi puhuta, et me puhutaan siitä yhteiskunnallisena ilmiönä, mut itse asiassa sil tapahtuman järjestäjällä, kuka se nyt ikinä onkaan, vaikka se ois pieni, paikallinen seura maaseudulla tai sit joku iso kaupallinen seura, niin sielt se lähtee.

MINA MOJTAHEDI: Joo, ehkä lisäisin tähän keskusteluun sit sen ihmisoikeusnäkökulman myös, et ihmisoikeuksilla turvataan ihmisarvoa. Se, mikä näil solvauksilla ja rasistisella huutelulla, niin se loukkaa ihmisarvoa, et se pelko, mitä yksilö kokee, että voiko mennä tähän yhteisöön, niin se toki on yks, niin ku sun hyvin kuvaama turvallisuusnäkökulma. Ihmisoikeuksista kun puhutaan, niin jokaisella on oikeus siihen ihmisarvoiseen elämään, ja silloin siihen kuuluu se, että elämä ilman tällaisia solvauksia. Se ei oo vaan se oma kokemus, mut et on oikeasti, pitää olla semmoinen ympäristö ja yhteisö, missä tätä ei tapahdu, eikä loukata ihmisarvoa.

TOMMY LINDGREN: David.

DAVID RAMADINGAYE: Siis halusin vaan lisää tohon, että kyllähän se poissulkee myös sieltä katsomoista niitä ihmisiä, jos kuulee, tai siel huudellaan seksististä, homofobista, rasistista huutelua. Nää huutelut poissulkee tietyt ihmiset myös katsomosta, ei sinne oo mukava mennä katsomaan niitä pelejä, jos siel huudellaan mitä sattuu. Urheiluhan yleensä, tai on, tunteiden, jo siel kentällä ja katsomossa, tunteiden myllerrystä. Ja se on ollu tosi sillai mielenkiintoista nyt kuulla, että se vastuu on oikeasti, se on seuroilla, tai siis tapahtumajärjestäjillä. Mut miten sitä myöskin seurataan, onko heillä toimenpiteet, et okei, tuolta kuulu huuteluu, pystyvätkö he tekemään asialle jotain? Vaikka ikuinen porttikielto, seurataanko näitä, et siin on varmasti monta tasoa siihen, et pystyykö siihen edes täl hetkellä puuttumaan.

TOMMY LINDGREN: Usein rasismikeskustelu pyörii näiden räikeiden tekojen, avoimesti räikeiden rasististen solvausten ympärillä, näiden tapausten ympärillä, jotka nousee mediassa esiin tavan takaa, ja sit pyritään mediassa myöskin, tuntuu, että haetaan eri tavoin sitte aina vastausta kysymykseen onko rasismia ja miten suuri ongelma se on. Sitä usein sitte kysytään myöski rasismia kokeneilta. Euroopan komission ensimmäisenä rasismin torjunnan koordinaattorina toimiva Michaela Moua, entinen koripalloilija, joka on pelannu pitkälti toistasataa maaotteluu Suomen paidassa, on itse todennut näin: en pidä siitä, että usein rodullistettuja pyydetään jakamaan rasismiin liittyviä traumakokemuksiaan, se ei vie asioita eteenpäin. Voitko Mina vähän avata sitä, miksi tämä Michaela Mouan kuvaama tapa tätä rasismin ongelmaa on juuri itsessään ongelmallinen?

MINA MOJTAHEDI: Siinä on monta ongelmallista tulokulmaa, että ensinnäkin siinä se rasismin kokemus yksilöityy, ja niin ku tässä ollaan moneen kertaan nostettu esiin, niin juuri sitä pitäisi välttää. Se, mihin Michaela tuossa viittaa, että se ei vie asioita eteenpäin, koska se antirasismitoiminta tarkoittaa sitä, että puututaan niihin järjestelmiin, mitkä ylläpitää tota eriarvoistavaa valta-asemaa, että kohdellaan joitakin ihmisiä alempi-, tai pidetään heitä alempiarvoisina. Se, että se yksilöityy, niin se on väärin. Sit urheilutoimittajan tai muidenkin pitää toimia vastuullisesti, pitää myös tunnistaa, siis se toinen pointti, et heidän pitää tunnistaa, että semmoinen kysymys voi olla itsessäänkin uudelleen traumatisoivaa, että jollain saattaa olla todella vaikea kokemus taustalla ja sit sä vaan käyt heittämäs tämmöisen kysymyksen, tai ei nyt välttämättä heittämässä, se voi olla ihan hyvin suunniteltu ja ajateltuki. Se kysymyksen muotoilu, sen asian esille tuominen pitäisi olla sen urheilijan ehdoilla, et millä tavalla ja sopiiko ja niin poispäin.

TOMMY LINDGREN: David, sä oot ite jakanut myöskin mediassa omia kokemuksia. Voit sä vähän avata sitä, millainen, onks nää semmoisia asioita, mitä oot itse joutunut pohtimaan, millainen ajatusprosessi siihen sulla on johtanut, että oot kuitenkin päätynyt puhumaan omista kokemuksistasi aika avoimesti?

DAVID RAMADINGAYE: No täällähän sitä ollaan taas, valtamediassa [naurua]. Ei, siis tietenki ihan henkilökohtaisesti mä ajattelen sen niin, et toivottavasti näillä keskusteluilla ja esiin nostamisella asiat menee eteenpäin, että seuraavat sukupolvet voivat kasvaa turvallisemmassa ympäristössä ja voivat toteuttaa omia unelmia, eikä tarvi mennä, tai jättää vaikka sitä lajia kokonaan pois. Monesti, tai en voi sanoa monesti, mutta mun osalta on se aina taisteluu mennä niihin tilanteisiin. Nuorempana en pystynyt olemaan tässä tilanteessa keskustelemassa, koska mä mietin myös, mitä muut sitte ajattelee, mitä valmentajat ajattelee, jättääkö se musta kuvan, että tämä valittaa, että onks se ongelmapelaaja, tuleeko siitä haittaa meiän seuralle tai joukkueelle. Ja nää voi olla ihan sillai ei-oikeita ajatuksia, ne on tuntunut siltä, että näin on, niin sit ei oo puhunu niistä asioista. On se aina tietenkin vaikee mennä keskustelemaan. Tälleen vanhemmalla iällä, uran loppupuolella tuskin enää vaikuttaa mun seuraaviin sopimuksiin tai uran jatkoon, mut kyl sitä nuorempana varsinkin mietti, et kannattaako tän asian vaan antaa olla, ettei täst tuu mitenkään isompaa. Ja sillon taas tullaan tähän yksilöön, et minä yksilönä jouduin valitsemaan, ja nytten minä valitsen, että puhun asioista. Ei todellakaan oo helppoo, ja täs voi mennä nopeesti ihan vielä pienempää, että sit jos valmentaja on kummiski se sun lähin turva, sun lähin esimies siel joukkuees, oot sä sitte nuori tai vanhempi, jos hänen suusta vaikka tulis jotain, niin et sä ikinä voi sanoo, koska hän on valta-asemas, hän päättää sun, voi päättää jopa uran jatkosta siinä. Kyl ne on tosi, voi aiheuttaa vaikeita tilanteita joukkueessa tai siinä ympäristössä, missä sä oot, lajissa, mis sä oot.

TOMMY LINDGREN: Täs podcastissa sukupuolten tasa-arvoa käsittelevässä jaksossa käytiin läpi, Mina nosti esiin myöskin median roolin tässä. Käytiin läpi urheilutoimittajien ammattikunnan koostumusta, tää ala on edelleen joistain pienistä muutoksista huolimatta kuitenkin isoissakin mediataloissa varsin miesvaltainen, se on myös hyvin valkoinen, ja ehkä ei tavoita myöskään ihan kaikkien vähemmistöryhmien kokemaa todellisuutta urheilussa. Miten teidän mielestä median valkoisuusnormia saisi murrettua? Tai siis onko kyse nyt siitä, David nosti aikaisemmin jo esiin sen, että myöskin ois tietysti hienoa, että me nähtäisiin myös eri taustoista olevia ihmisiä esimerkiks valmentajapositiossa. Varmaan puhutaan myöskin aika pitkälti sitten urheilumediasta, puhutaan urheilun päätöksenteosta, ihan samasta asiasta.

ARI EVWARAYE: Medialla on ehkä semmoinen, jos katsoo sitä positiivista, niin medialla on ehkä semmoinen siinä mielessä hyvä lähtökohta, et siihen työhön ja ammattiin kuuluu uteliaisuus. Ylipäätään, jos mietitään moninaisuutta ja moninaisuuden lähestymistä, et miten sitä tekee arkisissa tilanteissa, niin semmoinen uteliaisuus ja ehkä semmoinen kohtelias uteliaisuus tietyl tavalla, tai sensitiivinen uteliaisuus, on aika hyvä tapa. Mä en usko, et kovin moni suhtautuu kielteisesti siihen, et tavallaan, et joku vilpittömästi tulee tutkimaan jotain asiaa, lähestyy vaikka vähemmistöön kuuluvaa pelaajaa, urheilijaa. Joskin tässä nyt sit se hankala tasapaino sen kanssa, mitä Michaela tosi viisaasti totesi, et siitä, et nimenomaisesti sit nää tikun nokkaan nostetut erilaiset urheilijat joutuu sit vastaamaan niihin kysymyksiin, et se on tosi hankala tasapaino. Mä ymmärrän sen näkökulman oikein hyvin, mut et kyl se on varmaan semmost tietynlaista ehkä opiskelua ja ennen kaikkee kuulemista, kuuntelemista, et kun on rohkeit tyyppei niin ku David ja muut, jotka on valinnu tavallaan käyttää ääntään sillä tavalla. Niin ehkä sitä kautta opiskella ja tavallaan kasvattaa sitä omaa tietoisuuttaan siitä. Se ehkä sit pidemmällä aikavälillä rupee näkymään vaikka siinä toimittajakunnassa, et hetkinen, et millaista porukkaa meil täällä onkaan töissä ja kenelle me loppujen lopuks tätä tehdään. Niin ku David puhu niist katsomoista, et kelle me tätä tehdään, et minkä värisiä, minkä sukupuolisia lapsia, nuoria ja kaikenikäisiä ihmisiä siellä yleisössä sitten on. Ja sit sitä kautta ehkä pikkuhiljaa kasvaa siihen. [musiikkia 20s]

DAVID RAMADINGAYE: Ajattelin vaan täs niitä stereotypioita ja sitä kieltä, mitä käytetään. Kyllähän ne on tärkees, enkä nyt sano, että urheilutoimittajat tai mediat levittää sillain mitenkään vääriä stereotypioita tai sanoja, mutta onhan sekin tosi varmasti vaikeeta, mites mä sanon, käytetään sellaisii mielikuvia, nostetaan tietyt pelaajat. Hän sai, jalkapallokontekstissa, keltaisen kortin, hän on kuumaverinen pelaaja, niin nostaa sitä tiettyy stereotypiaa tummasta miehestä, mikä on ollut aina aggressiivisesti esitetty mediassa ja kirjallisuudessa, kautta aikojen.

TOMMY LINDGREN: Täähän on usein toistuva asia. Rodullistaminen näkyy siinä urheilupuheessa, urheilutoimittajien käyttämässä kielessä myöskin. Urheilun toimijoista ja niiden velvollisuuksista, suurimpien lajiliittojen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmia ku tarkastelee, niin läheskään kaikilla ei ole edelleenkään edes mainintaa rasismista tai antirasismista. Osalla on mainittu rasismi, on mainittu rasismin vastustaminen, mutta usein just tämmöiset kirjatut toimenpiteet ja sit ihan suorat antirasistiset tavoitteet puuttuvat. Usein mainitaan ehkä myöskin maahanmuuttajien mukaan tulon edistäminen lajin sisällä, mutta ei välttämättä mitään toimenpiteitä tai edes puhetta rasismista, joka sit taas voi olla se este mukaantulolle, juuri se ulossulkeva asia, josta on täälläki paljon puhuttu. Eli toivomisen varaa jää, mutta miten tällaisista ympäripyöreyksistä päästäisiin sitten ihan konkreettisiin oikeisiin tekoihin, jolla rasismia voidaan purkaa urheilussa?

MINA MOJTAHEDI: Sitä tietoisuutta pitää lisätä. Pitää ymmärtää, että mikä sen, esimerkiksi tässä tapauksessa rasismin taustalla on, oon moneen kertaan toistanu tätä valta-asetelmaa ja rakenteita, mutta mun kokemus urheilujärjestöistä on se, ja urheilun toimijoista, et ne on hyvin konkreettisia, ne haluu edistää asioita konkreettisilla toimilla, ja ne on ihan hyviä, mut niin kauan ku sä et puutu niihin rakenteisiin, niin silloin, sit se jää tosi pinnalliseks. Just tää maahanmuuttajien tai maahanmuuttajataustaisten ikään kuin integroiminen tai kotouttaminen urheilun kautta on just tämmöinen konkreettinen asia, minkä kautta pyritään, ikään kuin, niin sanotusti hyvään, mutta järjestöjen pitää ja seurojen pitää katsoa myös sen taakse, että miten sen systeemin kautta voidaan myös edistää sitä, miten just rasismin tapauksessa, miten kaikilla sitte turvallinen olo, miten rasismii ehkäistään, miten siihen puututaan, kuka vastaa niist päätöksistä tai et silloin kun sitä tapahtuu.

TOMMY LINDGREN: Ari.

ARI EVWARAYE: Joo, mä jäin pohtiin tota valta-asiaa ja -asetelmaa. Jos mietitään juuri vaikka, et jos tavote on vaikka, et otetaan maahanmuuttajataustaisia lisää ja näin, niin jos sitä ei oo mietitty loppuun asti, niin sillon sekin voi olla tietyl tavalla semmoinen, et se ei ainakaan pura sitä valta-asemaa, et se on ikään ku ”me otamme teidät mukaan”. Vähän niin ku tää, mitä nykyään ei enää käytetä tätä sanaa suvaitsevainen, suvaitsevaisuus, koska se on ikään kuin, minulla on valta valita suvaitsenko minä jotain muuta, jolloin siit tulee kysymys siitä, et tavallaan, et onks se semmonen aidosti kaksisuuntainen. Se, että vaikkapa maahanmuuttajataustaiset ihmiset tulee tähän meidän seuraan, niin se tarkoittaa sitä, et ei oo vaan sillä tavalla, et me otetaan heidät mukaan ja annetaan heille joku tila, vaan et he on mukana siellä hallinnossa, ja puheenjohtaja voi olla maahanmuuttajataustainen. Hän ei välttämättä osaa suomea, mut hän on loistava puheenjohtaja ja niin poispäin. Tavallaan, et annetaan, et ne on aidosti ovet auki tavallaan molempiin suuntiin. Se on ehkä se, mikä monesti, sanotaan, et onks se sit tie kadotukseen, englanniks se on road to hell is paved with good intentions. Päällystetty hyvillä aikeilla. Niin siin on helposti myös ehkä semmoista, et semmoises konkreettisessa, että nyt me lähdetään tekemään ja tehdään näitä toimenpiteitä, noita. Niin tää on ehkä semmoinen alue, missä on kuitenki, juuri niin ku Mina sano, että täytyy olla sitä tietoisuutta, koska sillä hyvillä tarkoituksilla voidaan itse asias myös aiheuttaa tosi paljon pahaa, ja on tämmöisiä, näitä niin ku Tommy puhuit siitä, et näennäisen neutraaleja tai jopa positiivisia juttuja. Mä en aikoinaan esimerkiks, mä en ollu kovin hyvä jenkkifut-, mä olin ihan OK jenkkifutaaja, mut mun ulkomuodon, mä oon pitkä tummaihoinen mies, niin siit tuli odotuksia, et vähän seuroiski, mikähän tollakin on, et ei oikein lähe. Kyl musta sit tuli vähä parempi, mut siis tavallaan, et nää tämmöiset ikään ku näennäisen positiiviset stereotypiat. Jälleen jos mietitään vaikka kasvuiässä olevia nuoria, niin semmonen lähtökohtaisesti, et joo, sust tulis varmaan tosi hyvä nyrkkeilijä tai mitä ikinä, niin se itse asiassa voi kapeuttaa, ja se on ehkä just tämmöistä tietyl tavalla, ei tarkoiteta sillä pahaa, mut se saattaa kyllä, varsinki jos siit, lainausmerkeissä, nyrkkeilijästä, jos sitä oikeesti kiinnostaa runous tai roolipelit. Se on tosi kapeuttavaa [naurahtaa]. Mut se on eri keskustelu, mut tää on tärkee olla tietoinen, ja sen takii se tietoisuuden kasvattaminen on tärkeetä, vaikka tehdään konkreettisii tekoja.

TOMMY LINDGREN: Teillä kaikilla on aika pitkä perspektiivi suomalaisen urheilun, liikunnan arkeen. Ihan lopuks, jos ajatellaan rasismia ihmisoikeusongelmana nimenomaan urheilussa. Onko tapahtunu myös muutosta parempaan päin teidän omasta näkökulmasta, pitkällä aikavälillä? Ja jos on, niin minkälaista?

DAVID RAMADINGAYE: Mä voin aloittaa tän, koska mä just tossa aikaisemminkin mietin, että monesti ku minä keskustelen näist asioista , ni et on hirveesti ongelmia ja kaikki on huonosti ja minä saan rasistisia kokemuksia päivittäin ja viikoittain, vaikka ei se niin oo, et täs on vuosien saatossa kyl, ainaki jalkapallon parissa on nähny muutoksen siitä. Miten nuorempana sitä tuli paljon enemmän, eikä niistä pystyny puhuu eikä sanomaan. Nyt on tapahtunu vuosien varrella muutosta siinä, et näihin puututaan, se on paljon enemmän esillä, tiedetään enemmän asioista. Miten, vaikka tässä on puhuttu, että ei oo tukea, niin kyl sitä joukkueen sisällä saa, joukkuekavereilta tukee, on valmentajia, jotka tukee. Et on menty eteenpäin, ja on vielä paljon matkaa, mutta on menty ainakin oman urheilu-uran aikana paljon eteenpäin, ja se on monesti ollu myös, missä päin on asunu, missä päin on pelannu. Eri ympäristössä, eri kaupungeissa on ollu vähän eri tilanne. Ja jos saan sanoo viel tähän loppuun, koska mä ihan kyselin kaveriltakin tästä näin, että urheiluseuroille, joukkueille, lajiliitoille, ottaa vaikka jalkapalloilusta ku on kyse, niin ottaa Englannista mallia, että siel on näitä DEI-, diversity equity inclusion -työntekijöitä seuroissa, jotka kouluttaa seuratyöntekijöitä, lajiliittoja siitä, miten olla, miten ylläpitää monimuotoista työympäristöä, erilaisilla koulutuksilla. Suomessa tässä on ihan, ottaa vaan esimerkkiä, miten muualla tehdään. Jos halutaan oikeesti olla avoin ympäristö kaikille, niin se on tekoja, ei vain puheita.

ARI EVWARAYE: Kyl tilanne on munki ymmärryksen mukaan muuttunut parempaan. Ihan jo sen takia, et meidän yhteiskunta on monimuotoistunu, et ei ole mahdollista, ja myöskin maantieteellisesti laajemmin, et tavallaan, et alkaa oleen jo aika harvassa semmoiset kolkat, missä kaikki ois ihan samannäköisiä, puhuis ihan samaa kieltä ja niin poispäin, et se jo itsessään on pakottanut. Kyl mun käsitys on kans se, et tää juttu, millä me alotettiin, niin mä tiedän, siis mul on lähipiirissä ihmisiä, joille se oli arkipäiväistä, joka päivä. Niin ku David puhu siitä, et ei oo joka päivä, niin et se joka päivä, jokainen matsi. Tää henkilö kuvaa sitä sillä tavalla, että vatsanpohjaa kurni ja tavallaan, siit bussista ku hyppäs ulos ja oli menos sinne matsiin, niin pelotti ja jännitti. Ei niinkään, et miten siin matsis käy, vaan mitä tänään huudetaan, koska joka päivä jotain huudettiin. Mä haluaisin uskoa ja toivoa, et se ei enää tänä päivänä ole yhtä monen nuoren harrastajan todellisuus.

MINA MOJTAHEDI: Joo, siis tosi kiinnostavaa kuulla Davidin ja Arin ajatuksii. Mullaki semmoinen tuntuma, että rasismi on ollu pinnan alla aikaisemmin ja nykyään siitä puhutaan enemmän, ja pystyy puhumaan enemmän. Niin ku me tässäkin käsitellään sitä. David mainitsi ton monimuotoisuuden ja sen, mä aina joka tapauksessa ajattelen sillai, että mitä voi vielä tehdä paremmin, ja vähän viitattiin siihen, et monimuotoisuuden lisäämistä urheiluorganisaatioissa. Musta tää on tärkeä, ei vain järjestöissä, mutta urheilussa toimii paljon yrityksiä, niin myös yrityksissä tarvitaan sitä monimuotoisuutta siellä työntekijöissä ja päätöksentekoelimissä. Ja mulle tuli sellainen ajatus, kun puhutaan tosta anonyymista rekrytoinnista, mä mietin, et onkohan mikään urheiluorganisaatio kokeillu sitä, siis anonyymia rekrytointia, koska siis yks osa tätä palapeliä on se, että siis me tarvitaan enemmän monimuotoisuutta, jotta se ois arkee meiän jokaisen yhteisössä. Mut sit kuitenki sitä ei tapahdu, koska meillä on tämmöisiä ennakkoluuloja, semmosia, mistä me ei olla välttämättä tietosia. Sen takia sitä anonyymiä rekrytointia käytetään, ja me tiedetään, on tutkittuu tietoo siitä, että kun sul on vieraskielinen nimi, siis sanotaan, ei perinteinen suomenkielinen nimi, niin se vaikuttaa rekrytointiin. Niin oisko tässä semmoinen paikka, että mikä urheiluorganisaatio vois ottaa tästä koppia ja olla vähä edelläkävijä ja oikeasti lähtee muuttamaan asioita.

TOMMY LINDGREN: Lämmin kiitos kaikille keskustelusta, Ari, Mina, David, kiitos.

ARI EVWARAYE, MINA MOJTAHEDI, DAVID RAMADINGAYE: Kiitos. [musiikkia 8s]

TOMMY LINDGREN: Rasismia on, koska valtaa pitävät eivät tunnista sen syitä ja puutu niihin. Tää on yks mun kirjaama lause Ihmisoikeusliiton henkilöstölle järjestetystä antirasismikoulutuksesta loppuvuodelta 2022. Kovin usein julkinen keskustelu rasismista henkilöityy ja sit pian päädytään väittelytilanteisiin siitä, onko joku ihminen rasisti vai ei. Kun paljon oleellisempaa on tunnistaa yhteiskunnan eri osa-alueilla olemassa olevat rasistiset ja syrjivät rakenteet ja pyrkiä purkamaan niitä. Ei oo kysymystäkään siitä, etteikö urheilussa olisi rasismia. Aivan liian usein suomalaisuuden normina on edelleen valkoisuus, johon muut ryhmät suhteuttavat itsensä myös urheilussa. Ruskeisiin ja mustiin urheilijoihin, valmentajiin ja tuomareihin kohdistuu rasismia, ei pelkästään kentillä tai katsomoissa, vaan myös sosiaalisessa mediassa, sosiaalisen median kanavissa. Osa urheilijoista kohtaa moniperusteista syrjintää, esimerkiksi uskonnolliseen vähemmistöön kuuluvaan tyttöön voi kohdistua rasismia ja syrjintää sekä uskonnon, oletetun etnisen taustan, että sukupuolen perusteella. Lajiliittojen ja seurojen tulee asettua yksiselitteisesti rasismia kokeneiden henkilöiden tueksi, eikä mitätöidä heidän kokemuksiaan. Ja urheilun vastuutahoilla on tosiaan myös syytä kääntää katse itseensä. Miten antirasismi näkyy niiden omissa suunnitelmissa, millaisia konkreettisia antirasistisia toimia ja toimenpiteitä nää suunnitelmat käytännössä saavat, miten antirasismiin sitoutuminen ja yhdenvertaisuuden edistäminen näkyy päätöksenteossa. Tekevätkö urheilujärjestöt ja siellä työskentelevät ihmiset tietoista työtä moninaisuuden lisäämiseksi kaikissa rooleissa, kaikilla tasoilla. Ketä siellä on töissä? Jos haluat osallistua urheilun ihmisoikeustyöhön tai tehdä lahjoituksen Ihmisoikeusliiton kampanjoinnin tukemiseksi, se onnistuu kampanjasivujemme Älärikourheilua.fi kautta. Etusivua alas scrollaamalla pääset tekemään lahjoituksen tai tilaamaan Älä riko urheilua -uutiskirjeen. Voit myös mieluusti seurata ja jakaa tätä podcastia tai vaikka antaa sille positiivisen arvion käyttämässäsi palvelussa. Pysytään valveutuneina, seuraavaan kertaan, moi moi.