4: Miten vammaisuus näkyy urheilussa?

Vammaisurheilun näkyvyys ja arvostus on kasvanut viime vuosina, mutta näkyykö suuntaus muuallakin kuin huipulla? Millaisia rooleja vammaisille henkilöille on tarjolla urheilun ja liikunnan arjessa? Laki kieltää syrjinnän, mutta toteutuuko yhdenvertaisuus tosiasiallisesti seuroissa tai liikuntapaikoilla?

Vammaisten ihmisten oikeuksista urheilussa keskustelevat yhdenvertaisuuden asiantuntija Mina Mojtahedi, Ihmisoikeusliiton urheilun ja ihmisoikeuksien asiantuntija Samuel Bashmakov sekä pyörätuolikelaaja Amanda Kotaja.

Voit kuunnella Älä riko urheilua -podcastia myös mm. Spotifyn ja Applen podcasteista. Jakson tekstiversion löydät kuvan alapuolelta.

LUE TEKSTIVERSIO

TOMMY LINDGREN: [musiikkia 15 s] Tokion paralympialaisten alla vuonna 2021 käynnistyi kansainvälisen Paralympiakomitean koordinoima iso maailmanlaajuinen WeThe15-niminen kampanja. Jos Älä riko urheilua pyrkii pitkäjänteiseen ja pitkäkestoiseen vaikutukseen, WeThe15 on ehdottomasti samalla asialla. Kansainvälisen Paralympiakomitean IPC:n tavoitteena on jatkaa tätä kampanjaa vuosikymmenen ajan. Kampanjan tavoitteena on tehdä maailmasta entistä yhdenvertaisempi ja inklusiivisempi paikka elää. WeThe15, Me15, viittaa siis 15 prosenttiin maailman väestöstä, jolla on jokin vamma, noin 1,2 miljardia ihmistä. Eikä tämä kampanja keskity pelkästään urheiluun, vaan muurien murtamiseen ja vammaisten yhdenvertaisuuden lisäämiseen koko yhteiskunnassa. Me 15 prosenttia, niin iso luku, että kaikilla meillä on joko itsellämme kokemus tai kosketuspinta läheiseen tai tuttuun, joka elää vamman kanssa. Kun WeThe15:n kampanjavideoihin ja muuhun materiaaliin tutustuu, käy selväksi, että sen pyrkimyksenä ei ole nostaa edes parahuippu-urheilijoita heidän poikkeuksellisesta suorituskyvystään huolimatta ”supersankareiksi” tai ”superihmisiksi”, vaan ennen kaikkea näyttää, että kyse on ihmisistä, joita ei voi syrjäyttää, joita ei voi jättää ilman ääntä tai edustusta yhteiskunnan päätöksenteossa. Tämän ohjelman konteksti on urheilu, ja seuraavan keskustelun tavoitteena on pureutua siihen, miten yhdenvertaisuus toteutuu tai ei toteudu urheilussa ja liikunnassa, millaisia esteitä on urheilun maailmassa vammaisten ihmisten oikeuksille. Minä olen Tommy Lindgren ja tämä on Älä riko urheilua -podcast [musiikkia 13 s]. Meillä on jälleen mahtava joukko keskustelijoita koolla jakamassa omaa asiantuntemustaan. Yhdenvertaisuuskysymysten asiantuntija, entinen ammattiurheilija ja arvokisakävijä, joka on toiminut muun muassa Suomen ulkoministeriön syrjimättömyyden neuvonantajana, Paralympiakomitean puheenjohtajana sekä myös Ihmisoikeusliitossa Ihmisoikeudet haltuun urheilussa -hankkeen asiantuntijana Mina Mojtahedi. Lämpimästi tervetuloa.

MINA MOJTAHEDI: Kiitos paljon.

TOMMY LINDGREN: Ihmisoikeusliiton urheilun ja ihmisoikeuksien asiantuntija Samuel Bashmakov. Tervetuloa.

SAMUEL BASHMAKOV: Kiitos.

TOMMY LINDGREN: Sekä pyörätuolikelaaja, kolminkertainen maailmanmestari ja Tokion kisojen paralympiahopeamitalisti, Ihmisoikeusliiton Team Human Rights -vaikuttajaryhmän jäsen Amanda Kotaja. Oikein paljon tervetuloa.

AMANDA KOTAJA: Kiitos. Kiva olla täällä.

TOMMY LINDGREN: Mahtavaa saada teidät kaikki mukaan. Lähdetään liikkeelle kuten usein aiemminkin kansainvälisestä sopimuspohjasta ja laista, lainsäädännöstä. YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista on oikeudellisesti sitova kansainvälinen asiakirja, jonka Suomi on ratifioinut 2016. YK:n vammaissopimuksen 30. artiklassa todetaan, että sopimusosapuolet toteuttavat kaikki asianmukaiset toimet varmistaakseen, että vammaiset henkilöt voisivat osallistua yhdenvertaisesti muiden kanssa virkistys-, vapaa-ajan ja urheilutoimintaan. Urheilun osalta vaaditaan erityisesti, että näillä toimilla edistetään vammaisten henkilöiden mahdollisimman laajaa osallistumista kaikille suunnattuun urheilutoimintaan kaikilla tasoilla sekä varmistamaan pääsy urheilupaikkoihin, eli käytännössä siis esteettömyys urheilu- ja liikuntapaikoilla. Mina, puhutaan siis kaiken tasoisista urheilun harrastajista. Puhutaan aloittelijoista, höntsääjistä Amandan kaltaisiin huippu-urheilijoihin tai huippu-urheilijoiksi tähtääviin ihmisiin. Miten hyvin Suomessa 2020-luvulla tämä vammaisten ihmisten oikeus osallistua yhdenvertaisesti urheilutoimintaan toteutuu?

MINA MOJTAHEDI: Mulla on tosi pitkä ura ja kokemus urheilusta, että täytyy sanoo, et on menny parempaan suuntaan, mutta ei voida sanoa, että vammaisten henkilöide yhdenvertaisuus toteutuu täysimääräsesti liikunnassa ja urheilussa. Liikuntapaikkojen esteettömyys on kehittyny sen mukaa, miten lainsäädäntöki on parantunu ja on kiinnitetty enemmän siihen huomiota. Mut esimerkiksi Suomessa vähä uudempi laji tää kelkkajääkiekko, tiedetään et heil on hyvin vähä vaihtoehtoja esimerkiks jäähallei, vaikka Suomessa on valtava määrä jäähalleja, todella vähän sellasia, mitkä olis esteettömiä. Tosi tärkee ymmärtää myös, et se yhdenvertasuus ei oo pelkästään esteettömyydest kiinni. Se esteettömyys on YK:n vammaissopimuksessa turvattu oikeus, mut se on myös edellytys oikeuksien tapahtumille, mut niin on myös saavutettavuus. Ja tässä myös lainsäädännön myötä tapahtunu kehitystä, et sitä tietoa nettisivuilla on paremmin saatavilla saavutettavassa muodossa, mut mun tuntuma siitä, että urheilujärjestöjen seurojen se, miten he tarjoaa sitä tietoa, se ei ehkä ole täysin saavutettavaa, et ei tavallaa näkövammaiset ja kuurot henkilöt saa yhdenvertasesti sitä tietoa vieläkään. Mut sitte myös siihen yhdenvertasuuteen vaikuttaa mahdollisuudet saada avustaja, jos tarvii. Monet näkövammaset saattaa tarvita avustajan tai kehitysvammaiset saattaa tarvita tukihenkilön. Kuurot henkilöt tarvitsee viittomakielen tulkkia ja näin. Se, että miten hyvin näitä on saatavilla myös siihen harrastusmahdollisuuteen tai sitte jos se urheilu on ihan ammatti niin ku Amandalla esimerkiks. Ja sit se suurin juttu ehkä vielä, että ihan siellä tavallaa ruohojuuritasolla, et miten hyvin siellä ollaa avoimia sille monimuotosuudelle. Yhdenvertasuudelleen ollaan avoimii, mut se, että myös ollaan avoimia ymmärtämään sitä monimuotosuutta ja mitä toimia tarvitaan, jotta kaikki pääsis toimintaa mukaan sitä halutessaan. Kaikkihan ei välttämättä halua liikunnan parii, mut ne ketkä haluu, löytää sit niit mahdollisuuksia.

TOMMY LINDGREN: Onko esteitä yhdenvertasuudelle ehkä semmosella laajemmalla ajattelun tasolla, jolla ihan konkreettisesti varmistetaan, että vammaisille ihmisille on tarjolla erilaisia rooleja olla mukana urheilun ja liikunnan arjessa aktiivisina toimijoina?

MINA MOJTAHEDI: Joo just näin ja meillä Amandalla on monia tuttuja, ketkä on liikunnan alan ammattilaisia he joutunu tekemään töitä sen eteen, että ylipäätään saa sen yhdenvertasen mahdollisuuden kouluttautua vaikka liikunnanohjaajaks ja niin poispäin. Mä oon itse toiminu niin ku sanoit Paralympiakomiteassa ja sit myös Ihmisoikeusliiton työssä nähny, miten lajiliitoissa toimitaan vähän sitte ylemmällä taholla. Musta tuntuu, että sitä vammaisten henkilöiden oikeuksia ymmärretää osallistumistasolla, et halutaa mahdollistaa vammaisten henkilöiden osallistumista, mut se rajautuu edelleen ehkä aika paljon just siihen urheilijan rooliin tai liikunnan harrastajan rooliin, eikä ehkä nähdä tai ymmärretä niitä rakenteita, mitkä saattaa jopa estää sen. Vieläkin esimerkiks urheilija-apurahakriteerit ei oo tasavertaisia vammattomille ja vammaisille urheilijoille, ylipäätää rahotus, näkyvyys mediassa, kaikki tälläset rakenteelliset asiat siel o ihan valtavia eroja. Ja niillä on suora vaikutus tai välillinen vaikutus sit sen vammaisen henkilön yhdenvertasee mahdollisuuteen.

TOMMY LINDGREN: Amanda, Mina kommentoi tossa, että omasta perspektiivistä näkee pitkällä aikavälillä on selvästi tapahtunut edistystä esimerkiksi esteettömyyden suhtee, mut sit aika paljon myöskin tälläsiä selkeästi rakenteissa olevia ongelmia ja esteitä edelleen on. Vastaako tää sun omaa käsitystä myöskin asioiden tilasta?

AMANDA KOTAJA: Ehdottomasti. Mina tosi hienosti avas aika monipuolisestikin eri asioita, ja mullakin kansainvälistä uraa on jo yli kymmenen vuotta takana ja oon ollu huipulla pitkän aikaa, jollon muutos tänä aikana on ollu aika iso urheilussa ja miten vammaisurheilu on tullu koko aika näkyvämmäks ja näkyvämmäks. Ja tavallaan yhä enemmän se onneksi ymmärretään yhtenä urheilun muotona niin ku mikä tahansa muu laji. Totta kai meil on paljon, paljon vanhoja liikuntapaikkoja, jotka ei todellakaa oo esteettömiä ja niissä toimii paljon seuroja, joista se kaikki liikunta meillä Suomessa lähtee. Ja se, että sinne saatais sitä toimintaa ja ehkä vielä just niitä asenteita ja ennakkoluuloja vähä murrettua, on siitä tekemistä. Mut kyl mä sanoisin, et munkin uran aikana ollaan kyllä aika paljon menty eteenpäin, ja ensinnäkin se, et asioita tunnistetaan, että mitä voitais tehä paremmin, seki on jo ja että tässä asiassa on ongelma, seki on jo aika iso juttu.

TOMMY LINDGREN: Seuroissa toimii myöski paljon vapaaehtoisia, ja varmaan se asenteisiin vaikuttaminen semmosen asenneilmapiirin muutos on suuren työn takana. Onko juuri niin, että lajiliitot ovat se taho, jossa tähän tulis katse kohdistaa, kun sitä työtä pyritään tekemään? Tavallaan valistustyötä siinä, että myöskin osataan niitä asenteita muuttaa. Katselen Minan suuntaan [naurua].

MINA MOJTAHEDI: Toi on tosi tärkeä kysymys. Ilman muuta lajiliitoilla on vastuuta tässä ja tuoda sen oman lajin vammaisurheilua vastaava laji tutuks, mut kuitenki lajiliitot toimii aika ylätasolla, et se mitä he pystyy tekee on sit se tavallaa sitoumus siihe vammaisurheilun edistämiseen ja näin, ja sitte se heidän rooli on myös tukee seuroja. Mä näkisin, että se lähtee totta kai sielt johdosta ja lajiliittoje johdosta, mut iha yhtä lailla seurojen johdosta. Sit jo mä mietin sitä vammaisen henkilön arkee, et mikä siihen eniten vaikuttaa on enemmän sit se seurataso, ja siellä tarvittas sitä avoimuutta ja parempaa ymmärrystä vammaisuudesta, enemmän kosketusta vammaisiin henkilöihin. Mä toimin pyörätuolikoripallon valmentajana, ja ihan yhtenä konkreettisena esimerkkinä meil on valtava pula valmentajista pyörätuolikoriksessa ja se on yks merkittävä tekijä, minkä takii se laji ei oo kehittyny ja mene eteenpäin. Nyt täl hetkellä useemmas seuras olis kiinnostusta kehittää pyörätuolikoripalloa, mut meidän on hirveen vaikee saada valmentajia. Siinä on jonkunlainen kynnys, ja mä en osaa tätä selittää, koska mä en ihan täysin ymmärrä sitä, mut siin on jonkunlainen kynnys ja semmone ennakkoluulo sitä vammaisuutta kohtaan, et onko se sit sitä, että on epävarmuutta siitä, että osaako. Mut on myös ihan sitä, että kaikille ei oo helppoo kohdata vammaisia henkilöitä. Miten päästään tän yli, on tosi iso kysymys. Mun mielestä se linkittyy tämmösee laajempaan yhteiskunnalliseen kysymykseen, et mitä enemmän vammaisia henkilöitä olis vaikka koulussa tai työpaikoilla tai harrastuspaikoilla, tulee enemmän kosketusta vammaisiin henkilöihin, jolloin se ei oo enää niin vieras. Mutta se on tosi laaja tapa nähdä tätä. Miten se sitten konkreettisesti edistettäis, se on kovan työn takana eikä siihen oo yksinkertasta vastausta [musiikkia 18 s].

TOMMY LINDGREN: Samuel, jos otetaan fokus sieltä kansainvälisestä sopimuskehikosta, johon tossa alussa viittasin, kansalliseen, niin Suomessa yhdenvertasuuslaki kieltää vammaisuuteen perustuvan syrjinnän monien muiden syrjinnän perusteiden tapaan. Voitko avata hieman ehkä laajemminkin, mitä laki tästä asiasta sanoo?

SAMUEL BASHMAKOV: Joo ja tosiaan se YK:n vammaissopimus toimii siellä sen lainsäädännön ehkä perustana, ja sieltä sit lähtee ehkä syvenemään siihe kansallisee lainsäädäntöö YK:n vammaissopimuksesta siellä on syrjinnän kielto määritetty, ja sit mainitsit tän artiklan 30, mikä erityisesti liittyy urheiluun ja niin ku Mina sano, toki muutkin pykälät ihan yhtä lailla, mut se on ehkä se perusta siihen kansalliseen lainsäädäntöön. Sit meil on ihan perustuslaki, jossa on syrjintä vammaisuuden perusteella kielletty. Ja totta kai niin kuin sanoit Tommy, yhdenvertaisuuslaissa kaikenlainen syrjintä siellä arjessa, mut sit niissä rakenteissa, mistä jo vähän tässä olikin mainintoja, siellä samalla tavalla se syrjintä on vammaisuuden perusteella kielletty. Nyt itse asias yhdenvertasuuslakia on uudistettu. On tehty osittaisuudistus ja sitä on osaltaa parannettu. Siel on ehkä vielä aukkoja nyt ehkä siihen esteettömyytee liittyen. Osa vammaisjärjestöistä ajo tän uudistuksen prosessin aikana sitä, et esteettömyyden laiminlyönti kirjattais suoraan sinne kielletyn syrjinnän muodoks. Se puuttuu sieltä vielä, eli siltä osin ehkä tota yhdenvertasuuslakia on vielä sit syytä parantaa kyllä. Kohtuulliset mukautukset ja niiden epääminen löytyy sieltä yhdenvertasuuslaista, ja kohtuullisella mukautuksella tarkotetaan tapauskohtasia yksittäiselle henkilölle tehtäviä tietynlaisii muutoksii, sovellutuksii. Esimerkiks urheilujärjestös oleva vammainen henkilö, joka on työntekijä siellä, vaikka se työpiste mukautetaan sellaseks, et hänellä on yhdenvertanen mahdollisuus olla osa sitä työyhteisöö siellä vaikka urheiluseurassa, lajiliitossa tai muualla. Sit jos työnantaja ei toteuta tämmösii kohtuullisii mukautuksii, siin tapauksessa saattaa syyllistyy itse sit työnantaja kiellettyyn syrjintään. Vammaislainsäädäntöä on muutaki sit tietysti ja kuljetus-, avustajapalveluihin liittyvää lainsäädäntöö, vammaispalvelulakia ja tämmöstä. Sitä lainsäädäntöö on kyllä, mutta yhdenvertasuuslaki on yks keskeinen tässä tietysti.

TOMMY LINDGREN: Niin lainsäädäntöö on. Laki on aika selkeä kuitenkin, mutta tunnetaanko urheilun kentällä lakia riittävän hyvin? Tää on oikeestaan kysymys, johon melkeen jaksosta toiseen tässä podcastissa on törmätty, eli herää se kysymys, että urheilun moninainen toimijoiden kenttä, tiedetäänkö, tunnetaanko lakia, tiedetäänkö, ymmärretäänkö, milloin syrjintää ilmenee tai miten pitäisi toimia, jos syrjintää ilmenee.

SAMUEL BASHMAKOV: Niin, ehkä siinä on vielä puutteita ja tiedon lisäämisen tarvetta ehdottomasti. Ehkä tähän yhdenvertasuuslakiin liittyen yhdenvertasuusvaltuutettu valvoo yhdenvertasuuslain toteutumista. Se on ehkä yks semmonen taho, viranomainen, jota ei oo tunnistettu mun mielestä tarpeeks. Siit on nyt ollu paljo puhetta liittyen erilaisiin syrjintä-, häirintätapauksiin. Näkisin, et se on yks semmonen toimija, joka ois tasa-arvovaltuutetun ohella tärkee, et se tunnistettais entist paremmin, koska ne on luotu just tälläsiä syrjintä-, häirintätapauksia käsittelemään ja siellä on se osaaminen. Ja itse asiassa heiltä on tullu myös sitä viestiä, että heihin oltais yhteydessä ehkä matalemmalla kynnyksellä. He osaa sit neuvoo eteenpäin. Ja jos on esimerkiks tapaus, jossa on sit syytä epäillä vaikka rikosta, he tietysti sitten neuvoo eteenpäin poliisille. Ehkä se on yks semmonen, minkä tunnistamisessa on mun mielest puutteita.

TOMMY LINDGREN: Vammasilla ihmisillä urheilun arjessa on itsellään varmaan aika hyvä käsitys omista oikeuksista myöskin, mut tuleeko Amanda sulle mieleen tapauksia, joissa sä olet huomannut, että selkeästi nyt on syrjiviä käytäntöjä, tapahtuu syrjintää, mutta sitä ei tunnisteta?

AMANDA KOTAJA: Kyllä sen huomaa ja tavallaan se, että erilaisia asioita on totuttu tekemään tosi kauan tietyllä tavalla. Sitte iteki niit on vaikee-, ehkä huomaa sen, et okei tää ei oo ehkä nyt ihan ok ja täs on ehkä jotain, mikä menee pieleen, mutta sit ku aina on totuttu tekemää niin, sit on itelleki vaikeata sillee, et okei oisko tää se asia, mikä vois mennäki jotenki eri tavalla ja niin, että se olis esimerkiks just laissa asetettu ja näin. Mutta niit on välillä tosi vaikee tunnistaa ja etenki ehkä niitä pienimpiä asioita, jotka toistuu aina. Niihin on vaikee jotenki tarttua. Totta kai semmoset isot räikeimmät asiat on selvempiä, mutta seki että niiden tarttumiseen ja eteenpäi viemisee tarvitaa aika paljon voimia.

TOMMY LINDGREN: Voit vastata vapaasti, jos tää menee ohi, mut kyse ei oo työn tai työpaikkojen tai työyhteisöjen kannalta kovinkaan tyypillisestä kentästä, ku puhutaan urheilun ja liikunnan arjesta tai joissain tapauksis totta kai on, mut sit on toisia tilanteita, joissa ehkä roolit on epämääräisempiä, on paljon vapaaehtosia ja on palkallisia työntekijöitä, sekä että. Millasia ajatuksia Mina sulla tästä kysymyksestä, lain tunnistamisesta ja syrjinnän tunnistamisesta?

MINA MOJTAHEDI: Joo, se on just niin ku sä kuvasit, et se on aika kompleksinen kenttä ja ei oo ehkä aina selvä, että kenellä on vastuu ja näin, varsinki ku on paljo vapaaehtoisia ja näin. Yhdyn tohon, mitä Amanda sano, et oikeestaa vammaisen henkilön arjessa on niin paljon niit tilanteita, missä sä tiedät ja ottaa päähän, että nyt ei toteutunu se, mitä mä halusin, ja se johtuu sen toisen tahon syrjivästä käyttäytymisestä tai sit ihan siit, mitä ne on päättäny, että se johtaa siihen syrjintään. Mutta koska niitä on niin paljon, se vaatii tosi paljon voimia, että jaksais ottaa selvää ja ottaa yhteyttä. Sitte ku se on todella räikee, sillon on helpompaa. Tässä on ehkä monta tasoa. Yks on se, et vammaisilla henkilöillä itsellään ei välttämättä oo riittävästi sitä tietoa, että millon on syrjintää ja sit tosiaan sitä tapahtuu arjessa niin paljon, et mihin sit tarttuu ja jaksaa antaa palautetta ja tehä valituksia. Toinen on sit se, että niin ku viittasin tos aikasemmin, et noi esmes lajiliitot ja seurat siis urheilutoimijat he ymmärtää sen vammaisen henkilön oikeuden osallistua yhtenä, mut he ei nää, että se on vaan yks osa sitä yhdenvertasuutta ja he ei välttämättä nää sitä, millon ois kyseessä syrjintä. Sitte vielä kolmas osa tätä kompleksista kuviota on sit just nää viranomaiset. Yhdenvertasuusvaltuutetulta tarvitaan enemmän tavallaan kannanottoja ja lain soveltamista sit urheilun liikunnan sektoriin, jolloin sitä tietoo olis myös sekä niil urheilun toimijoilla, että sit vammaisilla henkilöillä, et millon on kyseessä syrjintä ja mitä sille voidaan tehdä.

SAMUEL BASHMAKOV: Niin, täs tuli vielä ehkä lisäyksenä ja ehkä vammattoman näkökulmasta siellä urheilukentällä mut laajemminki yhteiskunnassa, et se meijä yhteiskunta ja ehkä se urheilumaailmakin on alun perin rakennettu pitkälti ehkä vammattomien ehdoilla. Ja sit sellasten erilaisten esteiden, syrjivien rakenteiden tunnistaminen voi olla hankalaa, jos ne ei kosketa sua itsee. Eli siinäki se tietosuuden lisääminen ois jotenki ehdottoman tärkeetä siinä. Mä aattelen, että esteettömyys vaikka ymmärretään sillai, mitä se voi tarkottaa, mut sit niitä tosielämän tilanteita ei välttämättä sit tunnisteta siellä arjessa.

TOMMY LINDGREN: Ehkä sananen myöskin yhdenvertasuus- ja tasa-arvosuunnitelmista. Opetus- ja kulttuuriministeriö on vuosien ajan edellyttäny urheilujärjestöiltä yhdenvertasuus- ja tasa-arvosuunnitelmien tekemistä mut suunnitelmat on suunnitelmia, käytännöt on käytäntöjä. Miten hyvin tai huonosti nämä suunnitelmat on tuotu käytäntöön Samuel?

SAMUEL BASHMAKOV: Mä lähtisin siitä ehkä, et niit yhdenvertaisuus- tasa-arvosuunnitelmia on tosi monenlaisii. Niiden sisältö, laajuus, syvyys vaihtelee aika paljon. Täst on itse asias tehty kartotustaki, ja me ollaa myös omassa meidän omassa työssä myös koulutusten kautta sitä havaittu, et niissä on hyvin paljon sitä vaihtelevuutta. Vammaset ihmiset ja vammaisten ihmisten oikeudet ehkä sillai kirjausten tasolla suhteellisen monessa suunnitelmassa kyllä tuotu esille, ja puhutaan ehkä erityisryhmistä, puhutaan vammasista ihmisistä, vammaisurheilusta, mut sitten näkisin, et niissä konkreettisis toimenpiteissä on vielä puutteita. Saattaa olla, et suunnitelmassa siteraataa vaa yhdenvertasuuslakia ja sen lain syrjinnän kieltoo, et sitten se käytännön toimenpiteiden kirjaaminen on saattanu jäädä aika vähäisekskin sinne. Ja sit se on ehkä vaikee myös seuroille jotenki, että ne toimenpiteet, koska niitä ei ole tai ne on aika ohuita, ne ei ehkä sinne seuroille sit valu tai ei ole semmosii käytänteitä, joilla voidaan sit seurojen toimintaa edistää. Hyvin paljo vaihtelevuutta mun mielestä.

TOMMY LINDGREN: Allekirjoitatko Mina Samuelin analyysin?

MINA MOJTAHEDI: Joo. Paralympiakomiteassa on tehty selvitystä, on katottu kaikkia näitä suunnitelmia, että kuinka hyvin siinä huomioidaan vammaisia henkilöitä. Nyt en suoralta kädeltä muista niitä tarkkoja tuloksia, mutta mun mielest toi, mitä Samuel kuvas, se on juuri näin. Itse asiassa sanoisin, että vammaisia henkilöitä ja heidän yhdenvertasuutta on huomioitu ehkä jopa paremmin ku joidenki toisten vähemmistöjen vaikka uskonnollisten vähemmistöjen tai jos on eri alkuperä tai kansalaisuus tai kieli. Mutta se on kuitenkin se, millä tavalla vammaisten henkilöiden yhdenvertasuutta nähdään, on aika kapee, ja ehkä just näitä rakenteiden tunnistamista ei vielä täysin ymmärretä.

SAMUEL BASHMAKOV: Niin, ehkä tohon jatkan vaa, et just noin on myös oma havainto, et niis suunnitelmissa ja muutenki sit siinä ihan käytännön työssä ehkä pitäis jotenki monipuolisemmin nähdä, niin ku Mina sanoit tos aikasemmi, eri rooleissa vammasii ihmisii: urheilijana, valmentajana, lajipomona. Se on ehkä semmonen yks, mihin panostaisin yhdenvertasuus-, tasa-arvosuunnitelmissa, ja sit puhutaa vaikka rekrytointikäytännöistä ja miten ne on niissä suunnitelmis huomioitu.

AMANDA KOTAJA: Joo, tällee urheilijana tulee mieleen ja monesti sitä pohdin, että välillä tuntuu siltä, että tavallaan järjestöt ja lajiliitot ja tämmöset saa välillä raksittaa sen ruudun sieltä, et okei nyt vammaiset ovat yhdenvertaisesti mukana meidän toiminnassa ja me ollaan siellä, mut sit se, että miten me ollaan siel mukana. Näytään ehkä vaan tietyissä asioissa. Tietyt asiat hoidetaa ok, mut sit yhtäkkii taas jostai ollaa unohdettu ihan kokonaan. Se on välillä ihan hirveen turhauttavaa. On hienoo, et niit suunnitelmii tehää ja just, et niissä järjestöissä ja lajiliitoissa mietittäis tarkemmin, et okei mitä se meidän lajiliitolle tarkottaa ja mitkä on niit konkreettisii asioita ja myös ehkä se, että sit ku jaetaa vaik niit tukirahoja ja muita, jotenki ehkä tarkemmin myöski valvottais sitä, että mitä siel lajiliitois tapahtuu ja miten vähemmistöt tässä tapauksessa me vammaiset tullaan sinne lajiliittoon mukaan ja miten me ollaan siel toiminnas mukan. Se ei oo vaa se, et okei kiva nää on tääl mukana, hieno juttu, kaikki on tehty.

TOMMY LINDGREN: Mina.

MINA MOJTAHEDI: Just näin. Tuli mieleen näistä suunnitelmist. Sehän on liikuntalain edellyttämä, että valtion tukee saavat järjestöt tekee näit yhdenvertasuus- ja tasa-arvosuunnitelmia, ja opetus- ja kulttuuriministeriö valvoo näitä, ja heillä on aika iso rooli seurata, et ei vaan sitä ne on, mutta vois ehkä paremmin seurata sitä laatua ja sen toteutumista ja olla ehkä vähän vaativampikin urheilujärjestöjä kohtaan. Toiset urheilujärjestöt on sit vedonnu siihen, että isoilla lajiliitoilla suurin osa rahotuksest tulee ehkä muualta ku valtiolta, mutta sen ei pitäs kyl olla mikään syy sille, että ei tehä sitä hyvin ja laadullisesti hyvin.

TOMMY LINDGREN: Sanoitte, et Paralympiakomitea myöskin seuraa suunnitelmia. Sä puhuit omista kokemuksista, mutta kuullaanko vammaisia henkilöitä riittävästi siinä, että miten suunnitelmat vastaavat todellisuutta?

AMANDA KOTAJA: Kyllähän niistä omista oikeuksista saa aika kovaa meteliä pitää ja olla muistuttamassa omista oikeuksista, ja se on välillä aika turhauttavaa. Totta kai meil on valtavan hyviä tyyppejä töissä eri urheilun kentillä, jotka ajaa ja puolustaa meijän asioita, mut valitettavasti välil tuntuu jotenki siltä, et se vaatii sen, et sinne tulee sit joku oikeesti vammainen henkilö itse kertomaan, että tän ei kuulu mennä näin tai ois ehkä parempi, että tämä menisi näin, niin tämä ois kaikille parempi tapa toimia.

TOMMY LINDGREN: Täs on Amandan kaltainen huippu-urheilija studiossa, joka puhuu siitä tavallaan, että ääntä joutuu pitämään ja tavallaan lankeaa vähän niin ku väistämättä myöskin semmonen tietynlainen aktivistin taakka halusi tai ei liittyen omiin oikeuksiin. Eikö se ole hieman kohtuutonta?

MINA MOJTAHEDI: Se on erittäin raskasta. Toisaalta me halutaanki kuulla vammaisten henkilöiden ääntä, et siin on toinen puoli. Jos kukaan siitä puhuu, pitäis olla vammaiset henkilöt itse tosin ei niin, että he joutuu tiätsä [naurahtaa] jatkuvasti koputtamaan ovee ja murtaa niitä rajoja, vaan toisen osapuolen pitäs tulla vastaan ja oikeestaan kysyä, haluta kuulla siis tässä lajiliitot, mut miksei myös ministeriö rahottajana. Se, mitä mä haluaisin nähdä on, että eri lajilittojen ja myös Olympiakomitean hallituksissa näkyis vammaisurheilun asiantuntijoita ja itse vammaisia henkilöitä. Meil on monta sukupolvee entisii vammaisia urheilijoita, kellä vois olla paljonki näkemyksiä ei vaan siitä omasta kokemuksesta vaan laajemmin myös vammaisurheilusta. Sillonkin kun ei sais olla se niin sanottu token vammainen henkilö hallituksessa, vaan se vaatii myös sen ihan lajiliiton johdosta sitä halua ja sitoutumista asian edistämiseen [musiikkia 8 s].

TOMMY LINDGREN: Mä nostan esiin tässä yhden tämmösen kohdan, joka on Älä riko urheilua -kampanjan nettisivujen ihmisoikeustietopaketissa. Siel todetaan näin: ”Vammaisille ihmisille on kapeasti tarjolla eri urheilu- ja liikuntamahdollisuuksia.” Ja tästä esimerkki: ”Tarjolla on usein vain vammaisille ihmisille tarkoitettuja joukkueita tai ryhmiä.” Mina, joku ehkä saattas ajatella, että täähän on positiivista, että vammasilla henkilöillä ja erityisryhmillä on omaa urheilu- ja liikuntatoimintaa, mutta tää ei oo ehkä kokonaiskuva kuitenkaa sit siitä yhdenvertasesta mahdollisuudesta urheilla ja liikkuu. Voitko sä hieman avata, että miksi on painotettu tällaista valtavirtaistamisen käsitettä tämän lisäksi, että on vammasille ihmisille tarkotettuja joukkueita ja ryhmiä.

MINA MOJTAHEDI: Joo, tosi hyvä kysymys. Mä ehkä ensin haluaisin avata tätä erityisryhmäasiaa.

TOMMY LINDGREN: Joo.

MINA MOJTAHEDI: Se termi erityisryhmä on ehkä vähän johdatteleva ja harhaanjohtava. Vammaisurheilussa on semmone erityispiirre, et on tiettyjä lajeja, missä-, joukkuelajit nyt erityisesti. Otetaa vaikka maalipallo tai pyörätuolirugby tai pyörätuolikoripallo, missä sä tarviit sen ryhmän, sen porukan vammaisia ihmisiä ja siitä tulee se vammaisurheiluryhmä. Onks se sitte erityisryhmä vai voisko se vaan olla maapalloryhmä esimerkiks? Ja sitte siihen semmonen vähän toisenlainen näkökulma, että vaikka se on sen lajin oma ryhmä, esimerkiks pyörätuolikoripallossa Suomessa ja monissa maissa kansallisesti ei-vammaiset henkilöt voi osallistua siihen lajiin. Nää vammaisille tarkotetut lajit tai ryhmät, kylhän sinne voi kuka vaan tulla myös ei-vammainen henkilö, miksei. Mut siit valtavirtaistamisesta se on tärkee pointti. Siis YK:n vammaissopimus tavallaan rakentaa semmosen kokonaisuuden, et tarvitaan semmosia toimia, mitkä on kohdennettu ja vastaa vammaisten henkilöiden tavallaa erityistarpeisii, jotta ne oikeudet toteutuis, ja sit se valtavirtaistaminen on toinen osa YK:n vammaissopimusta. Eli vammaisella henkilöllä pitäis olla mahdollisuus päästä ihan mihin tahansa tässä tapaukses liikunta- tai urheilupalveluun, päästä hyötymään niistä liikuntapalveluista eikä vaan sen oman vammaisille tarkotetun ryhmän kautta. Jos otetaan vaikka kuntosalipalvelut, yks tapa nähdä sitä valtavirtaistamista on se, että kuntosalien kuuluis olla esteettömiä ja saavutettavia vammaisille henkilöille. Se tarkottaa sitä, et pitää olla esteettömät vessat ja pukuhuoneet ja tieto pitää olla saavutettavassa muodossa ja jos vammainen henkilö haluu hyötyy personal trainer -palveluista, et siel olis sellanen joka osaa neuvoa ja pääsee niihin palveluihin kiinni. Se on käytännön tasol hyvin konkreettisella tasolla se, mitä se valtavirtaistaminen on, mut valtavirtaistaminen tarkoittaa myös niitä muutoksia rakenteissa, jotta se lopputulos vois olla tällainen, et vammaiset henkilöt voi hyötyy niist palveluista, elikkä pitäs huomioida vammaisten henkilöiden oikeuksia ja yhdenvertasuutta myös linjauksissa, strategioissa, rahotuksessa, oikeestaa kautta linjan ja sitten myös siellä konkreettisella tasolla. Se lopputulos on se, että vammainen henkilö voi päästä mihin tahansa haluamaansa palveluun.

TOMMY LINDGREN: Tällä hetkellä liikunta-, näkö- ja kehitysvammaisten lajit nykyisellään jakaantuu lajiliittojen alasuuteen niin, et urheilun lajiliitot vastaa kaikkiaan 35 vammaisurheilulajista, josta 22 on paralympialajeja, mut siin on ilmeisesti aika paljon kuitenki sit haasteita myöskin, että kun ollaan jonkun tietyn lajiliiton alaisuudessa. Sä puhuit aikasemmin esimerkiks tässä siitä, että on vaikea löytää esteettömiä jäähalleja maasta, jossa jäähalleja on [naurahtaa] joka kaupungissa, kunnassa ja pitäjässä suunnilleen valtava määrä. Nyt tullaan taas siihen, et miten ne rakenteet ihan käytännön tasolla toimii, miten lajiliitot huomioivat sitä, että heillä on myöskin vastuu tästä toiminnasta.

MINA MOJTAHEDI: Joo, puhutaan integraatiosta ni se on tosiaan sitä, et vammaisurheiluspesifilaji aikasemmin se on ollu tämmösten omien vammaisurheilujärjestöjen alla. Niitä on pikkuhiljaa niitä eri lajeja siirretty sit sen vastaavan vammattomien tai tavallaan sen koko lajiliiton alle. Esimerkiksi mul on nyt eniten kokemusta koripallosta, ni pyörätuolikoripallo ei oo enää erillisessä vammaisurheilujärjestössä, vaan se on osa Koripalloliittoa. Ihan vastaavasti yleisurheilu on SUL:ssa, uinti on Uimaliitossa. Mut integraatio on tuonu positiivista kehitystä. Mä näkisin, että se on tuonu näkyvyyttä vammaisille urheilijoille, vammaisurheilulle. Mielellään kuulen Amandalta hänen kokemuksiaan tästä, mutta siin on ihan järkeekin, että vammainen yleisurheilija on mukana muitten yleisurheilijoiden kanssa. Siellä on sitä sen lajin osaamista. Mutta sit täs on myös erittäin suuria riskejä ja integraatio ei ole kyllä onnistunu siinä määrin, mitä ollaan tavotettu. Ja tästä on nyt ihan viime vuosina ja viimesen vuodenki sisällä puhuttu tosi paljon ja tarvitaan kyllä mun mielest ihan tosi perusteellinen semmonen tilanneanalyysi tai -selvitys siitä nykytilasta, koska me nähdää myös, että vammaiset urheilijat ei heil oo yhdenvertasia mahdollisuuksii siin integroidussa lajiliitossa ja rahotus on ihan super pientä. Myös ihan huippu-urheilutasolla monissa lajeissa on sillai, että ei välttämättä oo mitää rahotusta maajoukkueleirityksille tai kisoihin. Nää koronapandemiarajotuksista aiheutuvat vaikutukset urheiluun nähtii hiihdossa, et noi ei-vammaiset huippuhiihtäjät kiersi kisoissa ja oli maajoukkueleiritystä, mut sit taas vammaishiihtäjillä ei ollu mitää vastaavaa toimintaa.

TOMMY LINDGREN: Leirit tyssäsivät.

MINA MOJTAHEDI: Ei leiritystä.

TOMMY LINDGREN: Joo.

MINA MOJTAHEDI: Ei päässy kisoihin ja näin, et kyl on todella paljon ongelmia näissä integraatiolajeissa. Ja tässä peräänkuulutan taas ministeriön vastuuta. Tää on ollu semmonen kehityssuunta siis tää integraatio se on ollu, et nyt lähetää integroimaa näit lajeja, se ei oo täysi onnistunu ja tarvitaan kyllä sille jotain. Ehkä vielä toisin tämmösen globaalin näkökulman tähän, että integraatio on suunta monissa maissa, mutta monissa maissa on myös tämmösiä erityisiä [naurahtaa] siis omia vammaisjärjestöjä, ja siihen on päädytty sen takii, että nähdään että niissä niin sanotussa valtavirtaurheilujärjestöissä ei oo sitä osaamista, ei oo sitä sitoutumista vammaisten henkilöiden yhdenvertaseen urheiluun ja se on paremmin hallinnassa sit siin omassa järjestössä. Mä ite näkisin, et sitä integraatiota kannattaa vielä yrittää, mutta jotai muutosta sille täytyy tehä. Se ei oo onnistunu.

SAMUEL BASHMAKOV: Nii, ehkä lähinnä komppaan Minaa tässä ja jatkan, et ehkä ajatuksena se integraatio on hieno, mutta se käytännön toteuttaminen, niin ku täs tuli ilmi, siin on paljo kehitettävää, miten vammaset ihmiset nähdään siellä sen lajin parissa urheilijoina mut muina toimijoina myös, mitkä on ne tosiasialliset mahdollisuudet olla osa sitä lajiyhteisöö. Ja ehkä siihe liittyy paljo myös sit semmosta tiedon puutetta, osaamisen puutetta ja ehkä uskalluksenki puutetta, et eri lajeissa nähtäis niit mahdollisuuksia ehkä jotenkin erilaisten mukautusten, soveltamisten kautta edistää sitä yhdenvertasuutta, tehdä siitä yhtenäisempää sen lajin parissa. Ehkä hyvänä esimerkkinä koriksesta mun mielest kehitysvammaisten Unified-koris, jossa on mukana sit partneripelaaja-, oman näkemyksen ja kokemuksen mukaan se on ehkä semmonen ihan hyvä esimerkki, miten on voitu tuoda ehkä sitä semmosta valtavirtaistamisen ajatusta mukaan siihen toimintaan.

AMANDA KOTAJA: Joo, on hirmu lajikohtasta siinä, että miten se integraatio on onnistunu. Varmasti yleisurheilu on yks parhaimmista esimerkeistä, mutta meillä on myös paljon ollu asioita, mitä on pitäny muuttaa. Oon myös ehkä tässä viime vuosien aikana törmänny siihen, että monissa lajeissa se on menny myös aika paljo huonompaan suuntaa, eli voidaan taas raksittaa se ruutu sieltä, et vammaset on meillä mukana, mutta sitten et miten he oikeesti on siellä mukana, sitä ei tapahdu oikeestaan, et ei ookaa yhtäkkiä enää mitään toimintaa. Lajiliitto ei anna minkäänlaista tukea välttämättä. Mä oon ehkä hieman huolestunut asiasta kyllä urheilijana.

TOMMY LINDGREN: Mistä ratkaisuja? [naurua] Mistä ratkaisuja Mina?

MINA MOJTAHEDI: Oi. Jos mul ois toho vastaus, musta vois tulla joku suuri urheilupäällikkö [naurua]. Musta me tarvitaa vähän enemmän tietoa. Tarvitaan ihan tämmönen hyvä perusteellinen selvitys siit tilasta, koska tavallaan mä nään, että täs urheilusektorilla se on nimenomaan sielt vammaisurheilun toimijoilta, jotka tulee tätä peräänkuuluttamista, ja sit lajiliitoissa ainakin ei ehkä ymmärretä samal taval. Sielläki on haasteita resurssoinnin osalta ja sen osaamisen osalta, ja mun mielest Samuel sanoi tosi hyvin myös sen uskalluksen osalta. Tarvittais semmonen, että mikä se tila on, mitkä ne esteet on integraatio etenemiselle. Ja tähän-

TOMMY LINDGREN: Rohkeutta sinne jähmeään urheilun kenttään, jossa kuten täällä Amanda aikasemmin sano, on totuttu tekemään asiat aina samalla tavalla.

MINA MOJTAHEDI: Joo ja sitten et se linkitettäs yhdenvertasuuteen, koska tässä on aika usein kyse myös syrjinnästä tai ainaki vähintään siitä, että me ei edistetä yhdenvertasuutta. Mun mielestä Amanda nosti esiin just tän, että me oikeestaa integraatios keskitytään hyvin paljon siihen huippu-urheiluun, ja monissa lajeissa on ehkä tullu heikennyksii sen takia, että jos me katotaan sitä koko tavallaan urheiluskaalaa, et on sitä harrastetasoo, sit on rekrytointii, on seurojen kehittämistä, on sitä kansallista kilpailutoimintaa. Kaikissa näissä pitäs olla vammaisurheilu integroitu ja valtavirtaistettu. Samalla tavalla ku kehitetään sitä sen kyseisen lajiliiton lajia ihan vastaavasti vammaisurheilun pitäis olla niis kaikissa osa-alueissa mukana, ja tää ei näy, ja ollaan kyl nähty, että sitä harrastajamäärää on esimerkiks vähentyny huomattavasti. Mun mielest yleisurheilu on yks esimerkki siitä, että siel huipulla menee tosi hyvin, mutta mistä tulee seuraava sukupolvi, koska ei oo tehty sitä rekrytointityötä, ei oo koulutettu valmentajia tukemaan uusia urheilijoita lajin pariin.

TOMMY LINDGREN: Tarttuisin Mina ehkä tähän sun viimeseen sanomiseen. Jos tätä kysymystä nyt sit lähtee purkamaan yhtäältä vammaisten urheilijoiden, urheiluharrastajien, valmentajien, seurojen, urheilujärjestöjen, ministeriön, kaikki jotka tässä tavallaan tässä kokonaisuudessa ovat osallisena. Nyt ehkä semmoset loppuun teidän vahvat näkemykset siitä, että mitkä on ne kaikkein oleellisimmat ratkasut, joilla vammaisten ihmisten oikeuksia voidaan turvata paremmin, jotta niitä voitaisiin turvata paremmin jatkossa urheilun ja liikunnan kentällä, jotta varmistettaisiin se, että yksikään urheilun pariin hinkuva nuori ei joudu vammaisuutensa takia jäämään ulkopuolelle. Haluaako Samuel alottaa?

SAMUEL BASHMAKOV: Onks se eka steppi se tietosuuden lisääminen? Sitä tarvitaan laajasti eri vammaryhmistä. Se on ehkä se, mist pitää lähtee. Kouluttautuminen, kouluttaminen seuroissa, lajiliitoissa, valmentajien osalta, muutenkin. Se on ehkä se. Me tarvitaa myös lisää sitä tutkimusta. Tässä tuotiin sitä jo aikasemminki esille. Tarvitaan tutkimusta. Ehkä moniperusteinen syrjintä on yks semmonen. Vammasista naisista, vammasista tytöistä, se on ehkä yks aihe. Vaikeevammasuudesta, miten vaikeevammanen ihminen-, miten hänen oikeudet toteutuu urheilussa, miten hän pääsee yhdenvertasesti olee mukana siinä liikunnan urheilun parissa. Siinä ehkä pääpiirteittäi. Lisää puhetta.

TOMMY LINDGREN: Amanda.

AMANDA KOTAJA: Joo. Rohkeutta, avoimuutta, sitä että kysyttäis, jos jotain ei tiedä tai ei tiedä, miten joku homma pitäis olla tai miten me voitais tehä asiat paremmin. Se, et tulis enemmän semmost keskustelua ja avoimuutta. Mä uskon, et niillä me päästäis jo ainaki joku steppi [naurahtaa] eteenpäin.

TOMMY LINDGREN: Mina.

MINA MOJTAHEDI: Tässä Samuel ja Amanda on tosi hyvin tyhjentäny pajatson. Mä yhdyn noihin heidän kommenteihin, ja varsinki toi koulutus ja näkisin, et seurat tarvii enemmän tukee. Ja se, mikä mun mielest olis tosi mahtavaa nähdä, olis nää urheilujohtajat ottas tästä koppii. Sateenkaariliikkeessä käytetään tätä ally-termiä niin ku liittolaiset, ja mun mielest se on tosi siisti semmonen konsepti. Ja mä toivoisin, että tässä urheiluliikkeessä olis vammaisilla urheilijoilla ja vammaisilla ihmisillä myös näit liittolaisii siis muitaki, ketkä nostas tän asian esiin, näkis et tää on meijän yhteinen asia. Ja haluaisin erityisesti nähdä tuolla urheilun johdossa näitä liittolaisia. Ihmisiä muustaki ku Paralympiakomiteasta ottas koppii tästä ja lähtis rohkeesti keskusteleen, tekeen muutoksia ja yhteistyössä vammaisurheilun asiantuntijoiden, vammaisten urheilijoiden itse heidän kanssaan ja Paralympiakomitean ja muiden kanssa.

TOMMY LINDGREN: Tätä vetoomusta on helppo tukea. Lämmin kiitos kaikille keskustelusta.

MINA MOJTAHEDI: Kiitos paljon.

AMANDA KOTAJA: Kiitos.

SAMUEL BASHMAKOV: Kiitos [musiikkia 5 s].

TOMMY LINDGREN: Ohjelman alussa lähdettii liikkeelle kansainvälisestä sopimuspohjasta ja kansallisesta lainsäädännöstä, joihin nojaa velvoite yhdenvertaisuuden ja esteettömyyden varmistamisesta. Näin keskellä talvea äänitettävän ohjelman aikaan pelkästään säätilojen rajut vaihtelut saa helposti ymmärtämään, että tämä vaatii monenlaisia toimia, se vaatii konkreettisia toimia kaupungeilta, kunnilta, eri toimijoilta. YK:n vammaissopimuksen johtava periaate on siis syrjinnän kielto. Sopimuksella kielletään syrjintä ja luodaan valtiolle velvollisuuksia vammaisten henkilöiden oikeuksien toteutumiseksi, ja ehkä tämän nostaisin itse esiin tämän rohkeuden ja näiden vetoomusten, jota tässä esitettiin muistutuksena. Me ollaan paljon puhuttu tässä ohjelmassa laista ja lainsäädännöstä. Muistetaan, että nämä ovat oikeuksia ja muistetaan, että valtio olemme me kaikki ja jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen, ettei ketään syrjitä identiteettinsä takia. Opitaan siis, lisätään tietoa ja pysytään valveutuneina. Minä olen Tommy Lindgren ja tämä on Älä riko urheilua -podcast [musiikkia 13 s].